Märta Tikkanen

Märta Tikkanen (Helsinki 3.4.1935), o.s. Cavonius, suomenruotsalainen kirjailija, fil. maist. Helsingin ruotsinkielisen työväenopiston rehtori 1972-80. Esikoisromaani, kaksiosainen Nu imorron (1970) ja Ingenmansland (1972; suomennettu yhteisniteenä Yötäpäivää) kuvaa naisen sisäisen itsenäisyyden tarvetta, vapauden ja avioliiton ristiriitoja arkitöiden ja vastuun täyttämässä elämässä. Runosarjaa Vuosisadan rakkaustarina (Århundradets kärlekssaga, 1978) on luettu vastarepliikkinä puolison Henrik Tikkasen tunnustusromaanille Mariankatu 26. Viha, rakkaus ja kapina vuorottelevat tässä intensiivisessä puheenomaisessa runoelmassa perheestä, sukupuolten sodasta ja miehen alkoholismista. Naiskohtalon teemaa jatkaa runoelma Pimeys ilon syvyys (Mörkret som ger glädjen djup, 1981). Proosan, runon ja puheen vuorottelun tekniikkaa käyttävä Punahilkka (Rödluvan, 1986) on edellisten teosten tavoin tunnustuskirja, keski-ikäisen naisen paluu lapsuuteensa, mutta samalla seksuaalismyyttinen tarina. Kehitysvammaista tyttöä kuvaa dokumentti Sofian oma kirja (Sofias egen bok, 1982; Katarina Michelssonin kanssa), ja sille on jatkoa kaunokirjallinen Toiveiden puu (Önskans träd, 1987). Arnaia. Mereenheitetty (Arnaia kastad i havet, 1992) on antiikin myytin uusmukaelma, eeppinen runoelma Odysseuksen puolisosta. Muita teoksia romaanit Kuka välittää Doris Mihailovista (Vem bryr sej om Doris Mihailov, 1974), Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas, 1975) ja Yksityisalue (1996), kertomus Mä olen kovis (Bryta mot lagen, 1992), matkakirja Grönlannista Suurpyytäjä (Storfångaren, 1989), näytelmiä, kuunnelmia. Puoliso Henrik Tikkanen .

Ote Märta Tikkasen kirjasta Yksityisalue :

"On mahdotonta muistaa, mistä syystä hän sukelsi taas esiin. En tiedä. En voi kuvitella

että uusi tapaaminen olisi lähtenyt minun aloitteestani. En kaivannut häntä, en ajatellut häntä. En ylipäätään muista mitään häneen liittyvää niiltä kuukausilta jotka olivat yhdessä viettämiemme lyhyiden hetkien välissä.

Jompikumpi meistä otti yhteyttä, en varmaankaan minä, eräänä päivänä minulla vain oli kädessä hänen kirjeensä. Hän sanoo halunneensa houkutella minut leikkimielelle, hieman hellittämään, antamaan periksi, mitä hän oikein tarkoittaa? Mihin hän sitten luuleekin pystyvänsä houkuttelemaan minut, niin ainoastaan minä kyllä päätän itse omasta mielialastani ja sävystäni. Vaikka hän puhuisikin tapaamistemme kepeydestä ja välittömyydestä.

Hän väittää minun sulkeutuvan kotelooni heti kun olemme eronneet, hänellä oli ollut kuukausia aikaa pohtia minua, hän oli jo päätynyt uskomaan, että olin jonkinlainen männynrunkojen lomassa vilahteleva metsähiisi, käsittämätön ja aineeton. Kunnes olinkin yhtäkkiä sukeltanut esiin tyhjästä, ihan kuin erostamme olisi kulunut korkeintaan pari tuntia, vaikka siitä oli jo yli puoli vuotta. "