Suomen rautakauden tutkimuksen tärkeimpänä lähteenä ovat vainajille annettua esineistöä runsaasti sisältävät kalmistot. Ensimmäiset kalmistot olivat rannikkoalueella. Kansainvaellusajalla (noin 400-600 jKr.) alkoi Ahvenanmaalla kalmistojen aika, mutta Uudeltamaalta Karjaalta itään ja Etelä-Pohjanmaalta pohjoiseen kalmistot loppuivat läntistä osaa lukuun ottamatta.
Enimmät roomalaisen rautakauden haudoista ovat maansekaisia kiviröykkiöitä, jotka liittyvät täkäläiseen perinteeseen. Niiden rinnalla esiintyy vähemmistönä vieraita kalmistotyyppejä : virolaisia tarhakalmistoja ja lähinnä ruotsalaisperäisiä kumpu- ja kuoppahautoja, jotka merkinnevät etelästä ja lännestä ehkä kauempaakin Itämeren alueelta tulleiden pienten kauppias- ja siirtolaisryhmien asettumista maahamme. Ruotsin vaikutus vahvistui ajan mittaan. Jo kansainvaellusajalla ruotsalaisia liikkui Suomenlahden itäosissa ja Laatokalla ja Etelä-Pohjanmaa oli läheisessä tekemisessä länsinaapureidensa kanssa. Kansainvaellusajalla haudat lisääntyivät yhä, mutta Karjaalta itään ja Etelä-Pohjanmaalta pohjoiseen niitä ei enää tunneta. Suomen mantereella etenkin Etelä-Pohjanmaa oli ilmeisesti läheisissä tekmisissä länsinaapureiden kanssa. Muuttoa Pohjanlahden yli ei silti näy tapahtuneen. Kansainvaellusaika on merkinnyt Etelä-Pohjanmaalle korkeussuhdannetta. Se oli silloin maamme rikkainta aluetta, jonne saatiin täällä muuten harvinaista kultaakin. Ei pidä silti luulla, että asumatonta oli kaikkialla siellä missä hautoja ei tunneta. Suurimmassa osassa maata eli yhä vanhaa hautauskäytäntöä noudattavaa pyyntiväestöä.