Suomen esihistoriallinen ilmasto ja kasvillisuus
Suomen esihistoriallinen ilmasto ja kasvillisuus on ollut hyvin vaihtelevaa. Jääkauden jälkeen arktinen ilmasto lämpeni nopeasti, mikä johti myös kasvillisuuden muuttumiseen. Kuivassa ja viileässä Yoldiavaiheessa koivumetsät levisivät koko Suomeen. Ancylusvaiheessa lämpötilan kohotessa mänty pääsi valtapuuksi, kunnes Litorinavaiheessa ilmasto merellistyi, ja vuoden keskilämpötila nousi nykyiselle Keski-Euroopan tasolle. Tuota aikaa kesti noin 5 000 vuotta. Silloin metsäraja oli Lapissa nykyistä ylempänä ja Pohjanmaalla sekä Kainuussa asti menestyivät jalot lehtipuut ja ravinnoksi kelpaavaa vesipähkinää kasvoi Etelä-Pohjanmaan ja Pohjois-Savon järvissä.
Ilmasto muuttui jälleen viileämmäksi ja kuivemmaksi, kun Suomen kivikausi oli lopulla. Lehtimetsät taantuivat ja kuusi levisi idästä päin. Vuoden 1000 eKr. vaiheilla, jolloin oli Suomen pronssikausi , kuusi oli saavuttanut lounaisrannikonkin. Ennen ajanlaskun vaihdetta, jolloin oli Suomen rautakausi , rautakauden alkuvuosisadat olivat viileitä ja kosteita, ja soistuminen oli runsasta. Vähitellen ilmasto parantui, mutta viileät ja lämpimät kaudet vaihtelivat vielä rautakaudella ja historiallisella kaudellakin.
Suomessa on sukupuuttoon kuolleista eläimistä löydetty mammutin luita ja hampaita useilta eri paikkakunnilta (mm. Helsinki, Iijoki, Nilsiä, Tuulos). Vanhemmat eläinlöydökset ovat tundraporon sarvi noin 30 000 vuoden takaa ja naalin pää noin 10 000 vuoden takaa.
Vielä 10 000 vuotta sitten vesi ja jää peittivät Suomen, mutta arviot eräiden tunturiseutujen rupijäkälien iästä kohoavat 6000 - 8500 vuoteen. Arvion varmistamiseksi tarvitaan lisää mittauksia hyvin hidaskasvuisiksi tiedettyjen rupijäkälien kasvunopeudesta.