Petoeläimet muodostavat muista maaselkärankaisista selväpiirteisenä erottuvan ryhmän. Niillä on keilamaisesti pidentyneet kulmahampaat, jostakin poskihampaasta kehittynyt muita pitempi raateluhammas, poskihampaitten terävästi leikkaavat purupinnat, etujalkojen viisi ja takajalkojen neljä varvasta. Niiden pääasiallisena ravintona ovat toiset selkärankaiset.
Suomessa tavattavat (15) petoeläimet:
Heimo: koiraeläimet
Susi, Canis lupus, 130-140 cm + häntä noin 40 cm. Sudella yläleuan raateluhampaat
23,5-27 mm (koiralla enint. 22 mm) ja alaleuan raateluhampaat 27,5-30,5 mm
(koiralla enint. 26 mm). Suomen susikanta on arviolta noin 100 (-300) yksilöä.
Vuonna 1984 susikantamme oli jo peräti noin 300 yksilöä, mutta oli harventunut jo
vuoteen 1988 noin sataan yksilöön, joka on ollut lähes vakiosusikantamme sen
jälkeen.
Susi on harvalukuisena levinnyt koko Suomeen. Eniten sutta on entisessä Kymen
läänissä sekä Pohjois-Karjalan, Oulun ja Lapin lääneissä, joissa sutta saa
metsästää 1.9.-31.3. välisenä aikana. Muulloin susi on rauhoitettu. Tarvittaessa
myönnetään poikkeuskaatolupia myös rauhoitusaikana, jos susi tekee
merkittävää vahinkoa ihmisille. Otollisissa oloissa susikanta voi kasvaa 30 %
vuodessa. On yllättävää, että susia on Suomen metsissä jatkuvasti vain hieman
yli sata, vaikka metsät ovat hirvieläimiä pullollaan. Sudet saavat pesäluolaansa
huhti-toukokuussa 4-6 pentua. Molemmat vanhemmat osallistuvat pentujen
hoitoon ja saavat joskus apua lauman muilta jäseniltä. kerrallaan. Susi on
laumaeläin. Susi on rauhoitettu EU:ssa, mutta luvanvarainen metsästys voidaan
sallia tietyin ehdoin. Susi on nopein nisäkkäämme pitkällä matkalla.
Kettu, Vulpes vulpes, 60-85 cm + häntä noin 40 cm, paino 3-8 kg. Kettua tavataan
kaikkialta maassamme.Se menestyy erityisen hyvin ihmisasutuksen liepeillä.
Kettu on turkiseläin, jonka arvo vaihtelee muodin mukaan. Vuotuiset
kettusaaliimme ovat 20 000 - 30 000:n välillä. Suomessakin on ketuilla uhkanaan
kaksi vaarallista tautia: syyhypunkki(1970-luvulta alkaen) ja vesikauhu (vaarana
1990-luvulla). Vahingolliseksi julistetusta ketusta maksettiin tapporahaa vielä
vuoteen 1975 asti, mutta ketunpyynnin lisäännyttyä turkispyyntinä tapporahastakin
voitiin luopua. Kettujen kiima-aika on helmi-maaliskuulla. Kettu saa kerralla 4 - 8
sokeana syntyvää pentua. Naaraskettu poikueineen on rauhoitettu
touko-heinäkuun ajan. Muutoin kettua saa metsästyy ympäri vuoden.
Naali, Alopex lagopus, 50-65 cm + häntä 30 cm, paino 2,5 - 8 kg. Tavataan
harvinaisena Enontekiön, Inarin ja Utsjoen syrjäisillä tunturiseuduilla, erityisesti
Käsivarressa. Täysin rauhoitettu jo 1940. Naali on Suomessa uhanalainen -
mutta arktisilla alueilla jolkuttelee ja pesii edelleen runsaasti naaleja.
1980-luvun alkuvuosina arvioitiin naalikannaksemme noin 10-50 naalia, mutta
myyrä- ja sopuliköyhinä vuosina Suomessa ei ilmeisesti pesi yhtään naalia. Kun
ravintotilanne on naaleilla hyvä Suomen naalikantaan kuuluu taas jopa kymmeniä
perheitä.
1800-luvulla Suomen naalikanta laskettiin sadoissa ellei peräti
tuhansissakin. Sinikettu, joita Suomen turkistarhoissa on runsaasti, on
itseasiassa naalin tarhattu värimuunnos. Niitä tavataan joskus tarhoista
karanneina Pohjanmaalla ja Kainuussa. Mutta varsinaisia villejä naaleja on
varmimmin tavattavissa ja pesimäpuuhissa jäljellä enää Käsivarren suurtuntureilla
ja useimmat Suomen tunnetuista 20-30 pesäpaikasta sijaitsevat siellä. Naali voi
saada kerralla 6-8 joskus jopa yli 10 poikasta. Ihmisen ohella naalin pahin
vihollinen lienee kettu.
Naali :
Supikoira, Nuctereutes procyonoides, 60-70 cm + häntä 15-25 cm, paino 3-9 kg,
levinneisyys: alkujaan itä-aasialainen laji, joka on eksynyt maahamme vuodesta
1941 lähtien ja nykyisin supikoira on levinnyt jo aivan koko Suomeen. Supikoira
on otettu myös tarhaukseen nimellä Suomensupi. Vuotuinen metsästyssaalis on
vaihdellut 10 000 -20 000 yksilön välillä. Tarhauksen turkistuotto on sitä
huomattavasti suurempi ja myös parempilaatuinen kuin luonnosta saatu.
Rauhoittamaton. Pennut, joita on tavallisesti 6-8, joskus jopa toistakymmentä,
syntyvät touko-kesäkuussa. Suomessa supikoiralla on tavattu 19 poikasta.
Supikoira on vuonna 1988 Suomeen levinneen raivotaudin levittäjä.
Yleisväritykseltää supikoira on mustan, ruskean ja valkoisen
kirjava ja sen tummaa naamaa kehystää valkea vyö. Sen korvat ovat
pyöreäkärkiset ja lähes kokonaan karvapeitteen sisällä. Se muistuttaa supia eli
pesukarhua.
Heimo: karhut
Karhu, Ursus arctos arctos, suomalainen alalaji;180-250 cm + häntä 8 cm, paino
(80)100-250 (harmaakarhu jopa 400 kg). Naaraat ovat uroksia pienempiä. Karhu
on jykevä kanta-astuja, jolla on jykevät kulmahampaat sekä kasvinsyöntiin sopivat
rouhivat poskihampaat. Karhu on maapallon nykyisistä petoeläimistä
kookkaimpia ja eräät sen alalajit ovat yhtä suuria kuin jääkarhu. Suomessa oma
kotoinen karhumme on suurin maapetomme. Suomessa on todistettavasti
tapettu uroskarhu (Ursus arctos), jonka paino oli yli 300 kg. Näin suuren karhun
säkäkokeus saattaa olla yli 125 cm.
Karhu on kookas ja voimaa uhkuva eläin, joka on rakenteeltaan vankka,
pyöreäpiirteinen, lyhytraajainen, leveä, töpöhäntäinen ja paksuturkkinen. Karhun
rasvakerros ja suurikokoisuus suojaavat sitä kylmältä vähentäen sen
energiantarvetta. Siksi karhu tulee toimeen pääasiassa kasvisravinnolla, jota se
täydentää silloin tällöin eläinvalkuaisella. Karhu elää luonnossa 25-30 vuotta ja
eläintarhassa jopa 50 vuotta.
Karhu ei ole niin kömpely miltä näyttää. Se pystyy tekemään salamannopeita
syöksyjä lähes 50 kilometrin tuntinopeudella, mutta se pystyy myös juoksemaan
kolometrikaupallaan ahdistelijoitaan karkuun. Karhu pystyy myös jonkinverran
hyppäämään. Usein se kohottautuu myös pystyasentoon takajalkojensa varaan,
mutta etenemiseen se käyttää aina kaikkia neljää raajaansa.
Karhut ovat hyvin älykkäitä eläimiä, jotka oppivat herkästi kokemuksistaan.
Jurona eläimenä karhu välttää seuraa. Karhu ei ole tyypillinen sosiaalinen
laumaeläin eikä karhut ole myöskään tyypillisiä reviirieläimiä.
Karhut ovat hyvin likinäköisiä ja luottavat lähinnä herkkään kuuloonsa ja tarkkaan
hajuaistiinsa. Karhut kuulevat satojen metrien päähän pienetkin risasdukset ja
uroskarhut haistavat kiimaiset naaraat jopa useiden kilometrien päästä.
Maakarhun levinneisyysalue ulottuu eri puolille maapallon ympäri. Karhun väri
vaihtelee vaaleanruskeasta lähes mustaan. Karhu, otso, kontio, kouvo,
metsänkuningas, mesikämmen tai metsänomena - ihan miten vain - on valittu
kansalliseläimeksemme. Karhukantamme on noin 1000 yksilöä, josta vajaa
puolet poronhoitoalueella, joilla karhunmetsästyskausi on toukokuun alusta
kesäkuun puoliväliin. Lisäksi karhua saa metsästää joissakin Oulun ja
Pohjois-Karjalan läänien kunnissa syyskuun alusta lokakuun puoliväliin. Muutoin
karhu on ollut täysin rauhoitettu, mutta karhuja saa nykyisin luvanvaraisesti
metsästää. Vuonna 1998 myönnettiin Suomessa noin 90 karhunkaatolupaa.
Karhua tavataan melko runsaasti myös entisen Kymen läänin alueelta ja karhu on
usein uskaltautunut asutuskeskusten läheisyyteen ja alueelle (mm. Ruokolahti,
Kouvola). Kaakkois-Suomen karhukanta on kymmenkertaistunut 1990-luvulla.
Karhuja ei ole 30 vuoteen ollut niin paljon kuin nykyisin ja esimerkiksi entisellä
Kymenläänin alueella karhukanta on vielä kaatolupien myöntämisen jälkeenkin
kaksinkertainen tavoitteeseen verrattuna ja pentuja syntyy enemmän kuin
kaatolupia myönnetään.
Syksyllä 1995 Suomessa oli 82 karhunkaatolupaa ja karhua pyydetäänkin
vuosittain 50-80 yksilöä. Martti Kitunen, kuuluisa karhunkaataja kaatoi eläessään
193 karhua, joista viimeisen 70-vuotiaana. Karhunkaataja Martti Kitusen museo
on Virroilla . Muita maamme tunnettuja karhunkaatajia ovat olleet ivalolainen kova
karhunkaataja ja erämies Teuvo Katajamaa (kaatanut useita kymmeniä karhuja),
lappilaistunut savolainen Toivo Maukkonen (11 karhun kellistäjä, joka kaatoi
ensimmäisen karhunsa 13.4.1950 Sallan Naruskassa), Lapissa Pellon
Raanujärvellä syntynyt Vilho Torvi (8 karhun kaataja) sekä Pellon Rattosjärvellä
elellyt kymmenien karhujen keihästäjä yli 180 senttinen korven jurrikka Juho
Heikki, joka oli saanut kansansuussa nimekseen Heikin Äijä (1827-1912) ja joka
oli Rovaniemen ja Pellon välisten kairojen kuuluisin karhumies.
Karhut tulevat sukukypsiksi vasta 4-6 vuoden (urokset tulevat sukukypsiksi
keskimäärin vuotta naaraita myöhemmin ) ikäisinä. Naaraskarhujen tiineys
kestää yleensä 6-8 kuukautta , karhuilla on viivästynyt sikiönkehitys ja naaraat
synnyttävät talvipesään kolmen vuoden välein tammi-helmikuulla 2 ( - 4 ) kpl noin
25 sentin pituista poikasta, joten karhukanta ei lisäänny kovin nopeasti.
Pennut seuraavat emoaan koko kesän ja menevät syksyllä sen kanssa samaan
talvipesään. Vasta vuoden ikäisenä pennut joutuvat aloittamaan itsenäisen
elämän. Karhu on lähes kaikkiruokainen. Se syö kasvien juuria, marjoja,
muurahaisia, hunajaa ja jotkut yksilöt erikoistuvat myös kalastamiseen tai hirvien,
porojen ja kotieläinten kuten nautojen pyytämiseen. Karhu on rauhoitettu EU:ssa,
mutta luvanvarainen metsästys voidaan sallia tietyin ehdoin.
Suomalaisen karhun, Ursus arctos arctos, lähisukulaisia ovat mm. Syyriankarhu,
Atlaskarhu, Sinikarhu, Harmaakarhu, Meksikon harmaakarhu ja Kodiakinkarhu.
Suomalaisen karhun hieman etäisimpiä sukulaisia ovat mm. Jääkarhu,
Sepelkarhu, Mustakarhu ja Malaijinkarhu.
Heimo: näätäeläimet
Näätä, Martes martes, 45-55 cm + häntä 25-30 cm, paino 0,7-1,8 kg. Näätä on yleinen
koko maassamme, vaikka se 1930-lukuun mennessä oli jo ehditty miltei hävittää
sukupuuttoon Suomesta. Näätä on arvokas turkiseläin, jonka saalisluvut ovat noin
8000 yksilöä kaudessa. Näädän metsästysaika on 1.9. - 31.3. Pienen kissan
kokoinen näätä on todellinen suurriistan pyytäjä ja se saalistelee pääasiassa
oravia ja saattaa tappaa myös itseään kaksi kertaa painavamman jäniksen.
Näädän kiima-aika koittaa jo loppukesällä. Sikiönkehityksessä tapahtuu
kärppien tavoin kuitenkin katkos ja 3-5 poikasta syntyy varhaiskeväällä. Poikue
pysyttelee yhdessä usein syksyyn saakka.
Kärppä, Mustela erminea, 21-29 cm (naaras 20-23cm) + häntä 9-12 cm (naaras
7-8cm) on mustakärkinen ja päätä pitempi, paino 90-450g. Kärppä on melko
yleinen koko Suomessa. Kärpän metsästys on sallittu joulukuun alusta
maaliskuun loppuun. Kärppä pyydystelee enimmäkseen hiiriä ja pieniä myyriä,
mutta se uskaltaa ahdistella myös rottia, vesimyyriä ja selvästi itseään isompia
eläimiä, kuten piisameja ja kanalintuja. Kärppä on näätäeläin, jota on sanottu
myös portimoksi. Kärppä on äärimmäisen nopealiikkeinen eläin, minkä vuoksi
vanha sanonta : "Kärppä viitenä kivikossa". Kesäpukuinen kärppä on
selkäpuolelta ruskea ja vatsanpuolelta kellertävä; talviasu on valkoinen. Hännän
kärki on ympäri vuoden musta, mistä sen erottaa kokonaan valkoisesta
lumikosta.
Keväällä kärppänaaras synnyttää 3 - 7 poikasta, minkä jälkeen se
parittelee välittömästi uudestaan, mutta sikiöt alkavat kehittyä vasta seuraavana
kevättalvena. Vaihtoehtoinen kiima voi koittaa myös syksyllä. Kevään poikaset
itsenäistyvät syksyllä.
Lumikko, Mustela nivalis, 11-20 cm; joskus jopa 25 cm + häntä 12-87 mm (häntä on
yleensä 2-4 cm, lyhyt ja vailla mustaa kärkeä), paino 25-80 g, aiemmin luultiin,
että lumikkoa on kahta eri lajia, isolumikkoa ja pikkulumikkoa (Suomessa), mutta
nykyisin tiedetään että kaikki eri osista tavatut lumikkorodut ovat samaa lajia.
Lumikon koko vaihtelee enemmän kuin yhdenkään toisen nisäkkään. Pienimpiä
ovat Siperiassa ja Alpeilla elävät naaraat. Kaikkein hurjin petomme, lumikko on
rauhoitettu.
Yleensä se ottaa mittaa itsensä kokoisista hiiristä, myyristä ja pikkulinnuista,
mutta suuret lumikkourokset saalistelevat Englannissa jopa kaniineja - mutta
toisaalta se voi lähteä taistelussa alakynteen jouduttuaan karkuun rotevaa
peltomyyrää tai kiukkuista sopulia.
Lumikko on pienin näätäeläimistämme ja - pienin koko maailmankin pedoista.
Lumikkoa nimitetään myös talvikoksi ja nirpaksi. Kesällä sen selkäpuoli on
ruskea ja vatsapuoli valkea tai hiukan kellertävä ; talvipuku on kauttaaltaan -
viimeistä hännännipukkaa myöten puhtaan valkea. Kerran kesässä lumikko
synnyttää 3 - 10 poikasta. Lumikon kannanvaihtelu on paljon jyrkempää kuin sen
isompien sukulaisten. Sen uhkana ovat kärpät, ketut ja pöllöt - ja pikkujyrsijöiden
vähyys huonoina ravintovuosina.
Hilleri, Mustela putorius, 35-45 cm + häntä 10-18 cm, paino 0,4 - 1,5 kg. Hilleri on
pienen kissan kokoinen näätäeläin. Hilleri tunnettiin Suomessa ainakin
1500-luvulla, mutta sitten se hävisi, kunnes alkoi 1870-luvulla uudestaa Karjalan
Kannaksen kautta levittäytyä maahamme. Hilleri tunnettiin aikaisemmin
kanaloidemme hirveänä joukkomurhaajana, mutta nykyisin sellaista tapahtuu
harvoin. Etupäässä hilleri syö hiiriä, myyriä, sammakoita ja kaloja. Hilleri
tunnetaan siitä, että se erikoistuu helposti sellaiseen riistaan, minkä hajun se on
pentuna oppinut. Toisinaan hilleriä kuulee nimitettävän myös lahokkaaksi.
Vuosien 1939-42 kovat pakkastalvet taannuttivat kantaa huomattavasti ja nykyisin
hilleriä esiintyy hajanaisesti, paikoittain vielä runsaastikin aina Oulun korkeudelle
Kuusamoon asti. Hillerin turkilla on huomattava turkisarvo ja tarhaturkikset vievät
laadullisesti voiton luonnonnahoista. Vuosittainen hillerinmetsästysmäärä on noin
3000 yksilöä. Naarasta, jolla on pentue, ei saa surmata 1.5.-31.7. Hilleri on
kauttaaltaan tummanruskea, mutta valkean naamakuvioinnin lisäksi hyvänä
tunnusmerkkinä ovat kylkien vaaleat laikut, joissa kellertävä pohjavilla häämöttää
harvojen peitinkarvojen alta. Kooltaan hilleri muistuttaa laihaa, matalajalkaista
kissaa ja rakenteeltaan se on hieman jykevämpi kuin samankokoiset minkki ja
vesikko.
Minkki, Mustela vison, 35-45 + häntä 15-20 cm, paino 0,4-1,8kg, alkuaan
amerikkalainen laji, jota meillä tarhataan suuria määriä turkistarhoissa. Tarhoista
karanneista minkeistä on muodostunut Suomeen oma luonnonvarainen kanta,
joka on levinnyt koko Suomeen. Minkki on paha tuholainen vesilinnuille.
Se syö pääasiassa kaloja ja melko kookaskin siika ja kirjolohi voi joutua sen
hampaisiin. Se syö jonkinverran myös sammakoita, pikkunisäkkäitä sekä
linnunmunia ja -poikasia sekä saaristossa vaikkapa pesällään hautovia
haahkoja.
Minkki tuotiin Suomeen turkiseläimenä tarhattavaksi 1920-luvulla ja jo silloin
alkuvaiheessa karkasi tarhoilta minkkejä Suomen luontoon omia kantojaan
muodostaen. Minkki on utelias ja röyhkeä näätäeläin, joka synnyttäöä vapun
tienoilla 5-6 poikasta, yleensä rantatörmän onkalossa sijaitsevaan pesäänsä.
Myöhään syksyllä pesue hajoaa ja pennut itsenäistyvät.
Tarhaminkkien turkiksia myydään vuosittain miljoonia, joten niiden rinnalla
luonnosta pyydystetyllä 40 000 - 50 000 villiminkillä on enemmänkin
riistanhoidollita merkitystä. Villiminkki on rauhoittamaton, mutta emoa, jolla on
poikaset ei saa tappaa 1.5.-31.7. Minkistä on tullut meille uusi luonnonvarainen
nisäkäs.
Vesikko, Mustela lutreola, 30-35 cm + häntä 12-18 cm, paino 0,3-0,9 kg. Vesikko
esiintyi meillä laajalla alueella Kemijärven ja Kemin eteläpuolella, mutta
1920-luvulta lähtien vesikkokantamme alkoi taantua. 1920-luvulla vesikon
vuosisaaliit olivat 3000 yksilöä vuodessa ja ennen rauhoitusta vuonna 1945 noin
100 yksilöä vuodessa.
Nykyisin moneen vuoteen Suomessa ei ole varmistettua vesikkohavaintoa,
vaikka vesikko rauhoitettiin täysin vuonna 1945. Viimeinen varma
vesikkohavainto on Suomessa tehty vuonna 1965. Itärajan takana vesikkoja elää
vielä jonkin verran. Vesikko tunnetaan myös nimellä tuhkuri. Ilmeisin syy
vesikkokannan häviämiseen on vesikkoa suuremmat ja voimakkaammat
villiminkit, jotka ovat vallanneet vesikon entisen elinympäristön. Myös voimakas
piisaminpyyntiaika verotti paljon vesikoita, joita kuoli rantojen pyyntirautoihin.
Vesikko on rantojen asukki ja syö sammakoita ja pikkujyrsijöitä, mutta ennen
kaikkea kaloja. Pesänsäkin vesikko tekee yleensä rantatörmän onkaloon, jonne
naaras keväällä synnyttää 2 - 6 poikasta. Keskikesällä pennut lähtevät ensikerran
pesän ulkopuolelle.
Mäyrä, Meles meles, 70-90 cm + häntä 12-20 cm, paino 4,5-18 kg. Mäyrää tavataan
pääasiassa Suomen etelä- ja keski-osista, joskin pohjoisimmat havainnot ovat
Rovaniemen lähettyviltä. Mäyrän turkki sekä liha ovat melko arvottomia, mutta
mäyrän vuotuinen saalis on noin 8000 - 10000 yksilön paikkeilla. Mäyrä on
toiseksi suurin näätäeläimemme, joka syö pääasiassa kasviravintoa (vilja, juuret,
marjat), mutta täydentää ravintoaan madoilla, etanoilla, hyönteisillä, sammakoilla
ja pikkunisäkkäillä. Usein hämärissä ja luolissa arvokkaasti ja tuhisten kulkeva
mäyrä tunnetaan myös nimellä metsäsika. Mäyrät nukkuvat karhun tavoin talviunta
ja heräävät helmi-maaliskuussa, jolloin ne synnyttävät yleensä 2-5 poikasta.
Mäyrien lisääntymismekanismit ovat sopeutuneet hiljaiseen talvieloon. Niiden
kiima-aika on keväällä, jolloin urokset risteilevät luolalta toiselle ja parittelevat
useiden eri naaraiden kanssa. Pariutuminen tapahtuu tavallisesti kevätkesällä tai
alkukesästä. Munasolun hedelmöittymisestä huolimatta sikiön nopea
kehittyminen alkaa vasta puolisen vuotta myöhemmin ja seuraavana keväänä
emo synnyttää noin 2-4(5) pientä poikastaan, jotka eroavat emostaan itsenäisiksi
loppukesällä. Sukukypsäksi nuoret mäyrät tulevat seuraavana kesänä.
Ahma, Gulo gulo, 70-80 cm + häntä 15-25 cm, paino 8-20(28) kg. Maailman suurin
näätäeläin. Ahmaa tavataan Lapissa, Perä-Pohjolassa ja joissakin itärajan
kunnissa. Ahma on täysin rauhoitettu. Se on kömpelö saalistaja, joka toisinaan
voi äityä ja onnistua ahdistelemaan ja tappamaan pakastevarastoihinsa useita
poroja pohjoisilla poronhoitoalueellamme. Tällöin ahma jää majailemaan
pidemmäksi aikaa ruokavarastojensa lähelle syöden raatoja. Pääravintona
ahmalla ovat raadot, muuna ravintona pikkunisäkkäät, kanalinnut, jänikset, ketut,
sammakot, linnunpesät ja marjat.
Monissa kielissä ahman nimi tarkoittaa ahmattia (engl. glutton, saks. Vielfrass
jne.). Hyppelehtivän liikkumistapansa vuoksi Suomessa ahmaa nimitetään myös
kamppikarhuksi ja kampiksi, ja muita vanhoja nimiä ovat osma ja osmo. Ahma on
tyypillinen kanta-astuja, joka tekee paljon jälkiä, jonka vuoksi ahmakantoja on
luulta todellista suuremmiksi. Ahman käpälät ovat altakin karvapeitteiset.
Suomen ahmakanta on nykyisin noin 100 yksilöä ja ahmaa tavataan myös
poronhoitoalueen eteläpuolelta. Poronhoitoalueella ahma on ollut vainottu ja sen
suurin uhka on ollut pohjoinen vaino. Ahmaa kutsutaan joskus myös Pohjolan
hyeenaksi, koska se on mieltynyt syömään raatoja. Ahmauroksen elinpiiri voi olla
1000 - 2000 neliökilometrin laajuinen. Ahma saalistaa 20 km:n säteellä
pesältään. Naaras synnyttää tavallisesti itse tekemäänsä lumiluolaan 2-3 sokeaa,
tiheäturkkista pentuaan (tammi)helmi-maaliskuussa. Pitkäkäytäväisen lumiluolan
sisälämpötila voi hyvinkin olla yli 20 plusastetta, vaikka ulkona olisi nollakeli tai
pikkupakkanen. Ahmanpoikaset itsenäistyvät noin 6 kk:n iässä. Kiima-aika on
joko keväällä tai kesällä. Urosahman osuutta poikasten hoidossa ei tunneta.
Yleensä emot hoitavat yksin poikasensa.
Ahma aiheuttaa poronhoitoalueellamme joskus suuria vahinkoja, joista valtio
maksaa korvauksia poronomistajille ja ahman metsästys ja salametsästys on
siten rauhoittunut. Ahma on silti uhanalaisin suurpetomme (karhu,ahma, susi ja
ilves) ja nykyisin rauhoitettu koko maassa - mutta vielä vuoteen 1976 saakka
ahman metsästystä tuettiin maksamalla ahmoista ns. tapporahaa ja rajoittamalla
siten ahmakannan lisääntymismahdollisuuksia.
Saukko, Lutra lutra, 60-100 cm + häntä 30-50 cm, paino 3-12 (14) kg. Saukkoa esiintyy
harvalukuisena koko maassa esiintymispainopisteen ollessa Suomen pohjois- ja
itäosissa. Järvi-Suomessa saukko on taas runsastumassa, mutta Itämeressä
tuntuu olevan sille liikaa ympäristömyrkkyjä, jotka uhkaavat myös hylkeitä ja
merikotkia. Saukko on täysin rauhoitettu Suomen kolmanneksi suurin näätäeläin.
Saukko on selvästi kalaruoan käyttäjä, mutta voi siepata rannalta suuhunsa
sammakon, vesimyyrän ja sorsanmunan tai -poikasen. Saukolla on vettä hylkivä
turkki ja räpyläjalat ja se on varsin etevä kalojen saalistaja. Saukko on todella
sympaattisen näköinen ja sulavalinjainen sekä hyvin leikkisä näätäeläin. Saukot
ovat ahkeria mäenlaskijoita ja leikkivät liukuen rantatörmiltä jäälle tai sulaan
veteen. Metrin, jopa puolentoista mittainen näätäeläin on varsin matala symppis.
Sen hartiakorkeus on vain 30 cm. Saukko synnyttää huhti-toukokuussa 2-4
pentua rantatörmässä sijaitsevaan pesään. Poikuevaihetta lukuun ottamatta
vesielämään hyvin sopeutuneet saukot elelevät omilla alueillaan yksikseen.
Heimo: kissaeläimet
Ilves, Lynx lynx, 70-140 cm + häntä noin 24 cm, paino 15-20 (24)kg. Levinneisyys:
koko Suomi. Suomen ilveskanta on reilut 700 yksilöä eli ilveksiä on nykyään
enemmän kuin kertaakaan viimeisten 50 vuoden aikana. Ilves on ollut täysin
rauhoitettu, mutta vuodesta 1968 alkaen ja nykyisin sen metsästys sallitaan
vain luvanvaraisesti ja ilvestä pyydetään vuosittain 50-60 yksilöä. Kalvolalaiset
metsästäjät kaatoivat helmikuussa 1989 kaikkiaan 30 kg painavan
urosilveksen, jonka pituus kuonon kärjestä peräaukon reunaan oli 114 cm ja
lapakorkeus selkärangasta varpaaseen 74 cm. Ilvestä on runsaimmin itärajan
läheisyydessä, rannikoilla ja Hämeessä. Ilves onkin Hämeen uljas vaakunaeläin.
Lisäksi ilves oli neljästä suurpedoistamme (karhu, ahma, susi, ilves) ainoa, jonka
yleinen mielipide hyväksyi kokonaan rauhoitettavaksi.
Ilveskanta oli häviämässä kokonaan maastamme 1950-luvulla, mutta siitä
huolimatta aina vuoteen 1962 asti ilveksestä maksettiin tapporahaa
Ilves, suuri töpöhäntäinen, "tupsukorvainen", suhteellisen korkeajalkainen
kissaeläin, saattaa painaa jopa 25 kg. Sen hartiakorkeus on 60 - 75 cm ja
väritykseltään se vaihteleen kesäkarvan punaharmaasta talvenharmaanvalkeaan.
Naaras saa yleensä kaksi (1-3) pentuaan touko-kesäkuussa, tavallisimmin
toukokuun lopulla. Emo imettää poikasiaan noin puolisen vuotta. Pennut lähtevät
omille teilleen vasta seuraavan vuoden maaliskuussa, kun naaraat tulevat taas
kiimaan ja pariutuvat uudelleen. Naaraat tulevat sukukypsiksi kahden vuoden
ikäisinä ja koiraat kolmen vuoden ikäisinä. Kiima-aikaa lukuun ottamatta aikuiset
yksilöt elävät yksinään omissa oloissaan.
Jänikset muodostavat noin kaksi kolmasosaa ilveksen ravinnosta, mutta se
pyydystää myös kissoja, kettuja, peuroja sekä lintuja. Ilves paikantaa saaliinsa
näkö- ja kuuloaistin avulla, hiipii saaliseläimen lähelle ja tavoittaa sen nopeilla,
pitkillä loikilla. Pitkään se ei jatsa saaliin perässä juosta, vaan luopuu pian
takaa-ajosta.
Ilves tekee myös vahinkoa tappamalla lampaita etelän metsälaitumilta ja poroja
pohjoisen poronhoitoalueella. Ilveskannan pienuudesta johtuen vahingot ovat
kuitenkin vähäisiä.
Ilves, Felis lynx, lynx lynx on, paitsi Hämeen maakunta- ja vaakunaeläin , myös
antanut nimensä maineikkaalle hämäläiselle ja tamperelaiselle palloiluseuralle :
I LVES, Tampereen Ilves . Metsistämme voidaan tavoittaa myös terhakoita
Lynx -moottorikelkkoja. Ilves on rauhoitettu EU:ssa, mutta luvanvarainen
metsästys voidaan sallia tietyin ehdoin. Ilves on Suomen suurin ja samalla ainoa
luonnonvarainen kissaeläimemme.
Muita petoeläimiä ovat eväjalkaiset (hylkeet), jotka on esitelty omana ryhmänään.
Heimo: hylkeet
norppa
alalaji Saimaannorppa
halli Ks. myös Nisäkkäät