Rautakauden alkaessa, esiroomalaisena aikana noin vuodesta 500 eKr., Suomessa oli monia alueellisia, pronssikautiseen kehitykseen perustuvia kulttuuriryhmiä. Ajanlaskumme alkuvaiheen tienoilla asettui rannikoillemme etelästä ja lännestäkin tulleita siirtolaisia. Kysymys ei ollut mistään uudelleenasuttamisesta, sillä Suomen kansan juuret ulottuvat kivikauden väestöön. Siirtolaisilla oli kuitenkin merkityksensä kulttuurin kannalta. Vahva virolainen vaikutus itäbalttilaisti yleisesti kulttuuriamme, mutta rautakauden kuluessa Ruotsin vaikutus kasvoi. Merovingiajalla (noin 600-800 jKr.) Suomen kulttuuri oli itsenäistynyt ja loi eri tahoilta saamistaan vaikutteista omaleimaisia muotoja.
Rautakauden lopulla Suomessa oli täysin ruotsalaistuneen Ahvenanmaan lisäksi kaksi kulttuurillista pääaluetta: Rautakautinen länsisuomalainen kulttuurialue ja Rautakautinen itäsuomalainen kulttuurialue.
Suomen pronssikautta seurasi rautakausi (noin 500 eKr. - 1150jKr./1300 jKr.). Vaikka Suomesta ei ole löydetty noin vuonna 500 eKr alkaneelta ajanjaksolta ajanlaskumme alkuun saakka mitään esiroomalaisen ajan löytöjä, niin on kuitenkin käynyt ilmi, että asutus on ollut yhtäjaksoista. Eivät suomalaisten esi-isät suinkaan muuttaneet Suomeen uudisasukkaina ja tunkeneet tieltään harvalukuisia lappalaisia esiroomalaisella rautakaudella vasta ajanlaskun vaihteessa, vaan Suomen kansa on vähitellen muodostunut kivikaudelta (noin 7500-6500 eKr.) alkaen mannerjään sulettua Suomen yltä.
Suomessa on ollut neljä esiroomalaista kulttuuriryhmää, joilla kullakin on ollut juurensa alueensa pronssikaudessa ja jotka kaikki käyttivät rautaa :
Morbyn ryhmä , Kalmistonmäen ryhmä, Luukonsaaren ryhmä sekä Arktinen ryhmä .
Suomen rautakauden tutkimuksen tärkeimpänä lähteenä ovat vainajille annettua esineistöä runsaasti sisältävät kalmistot. Ensimmäiset kalmistot olivat rannikkoalueella. Vanhemmalta roomalaiselta rautakaudelta, joka ulottuu ajanlaskumme taitteesta noin vuoteen 200 eKr., kalmistoja tunnetaan Porvoon seudulta Kokemäenjoen suulle ja erillisenä saarekkeena Etelä-Pohjanmaalta. Nuoremmalla roomalaisella rautakaudella (noin 200-400 jKr.) kalmistoja oli sisämaassakin, aluksi Kokemäenjoen varrella ja Vanajan Hämeessä, mikä osoittaa, mitä tietä kulttuuri on levinnyt. Kansainvaellusajalla (noin 400-600 jKr.) alkoi Ahvenanmaalla kalmistojen aika, mutta Uudeltamaalta kalmistot loppuivat läntistä osaa lukuun ottamatta. Merovingiajalta (noin 600-800 jKr.) Hämeessä on kalmistoja jo Päijänteen itäpuolellakin, ja kauden lopulla tunnetaan myös Laatokan rannalta länsisuomalaista kulttuuria kuvastavia kalmistolöytöjä. Viikinkiajan alussa (noin 800-1050 jKr.) löydöt loppuivat kokonaan Etelä-Pohjanmaalta, jonka arvellaan autioituneen. Muualla taas asutus voimistuu. Ristiretkiajan lopulla (noin vuodesta 1050 - 1150 tai 1300 jKr. Kalmistojen alue käsitti maan etelä-osan Pori -Ikaalinen -Jämsä -Mikkeli -Sortavalan linjaan saakka. Pohjoisempana on vain yksittäisiä hautalöytöjä ja etelässäkin on laajoja löydöttömiä alueita, mm. lähes koko Uusimaa.
Rautakaudella Suomi ei muodostanut valtiollista kokonaisuutta eikä maakunnistakaan ole varmoja todisteita, tosin löydöistä kuvastuvia kulttuurialueita voidaan pitää heimoalueina, muinaismaakuntina. Ahvenanmaa oli vielä merovingiajalla perin suomalaisleimainen ja ruotsalaistui enemmin vasta viikinkiajalla. Varsinais-Suomeen kehittyi rautakaudella kolme vahvaa keskusta, Halikonlahden pohjukka, Turun seutu ja Vakka-Suomi eli Uudenkaupungin ympäristö, jolla näyttää olleen läheisimmät suhteet Ruotsiin. Pakanallinen hautaustapakin loppui siellä aikaisemmin kuin muualla Suomessa, ehkä Ahvenanmaata lukuunottamatta. Ilmeisesti Vakka-Suomi yhdessä Kokemäenjoen alajuoksun Ala-Satakunnan kanssa muodosti oman muinaismaakuntansa, josta olivat lähtöisin lappalaisten verottajina tunnetut kainulaiset.
Hämeen kulttuuri ei juurikaan poikennut varsinais-suomalaisesta, mutta laajat metsäalueet erottivat alueen Turun seudusta. Viimeistään 1000-luvun puolimaissa hämäläiset tunnettiin sekä Ruotsissa että Novgorodissa eri kansana kuin (varsinais)suomalaiset. Hämeen keskus oli Vanajaveden ympäristössä, muualla asutus oli hajanaista. Kristinusko vakiintui myös Hämeessä 1150 mennessä, jolloin läntisen Suomen (= läntisen kulttuurialueen) esihistoriallisen ajan katsotaan päättyneen. Itä-Suomen esihistorian katsotaan päättyneen niihin aikoihin, kun Ruotsi ja Novgorod jakoivat Karjalan Pähkinäsaaren rauhassa 1323.
Suomen esiroomalaisella rautakaudella noin 500 eKr. oli Jyllannin Borremosessa jo linnoitettu kylä ja muualla maailmassa vaikuttivat La Tenen kulttuuri ja Suomen vanhemmalla (noin 0-200 jKr.) roomalaisella rautakaudella oli vallassa keisari Augustus. Silloin oli Rooman valtakunta laajimmillaan. Nuoremmalla (noin 200-400 jKr.) roomalaisella rautakaudella oli vallassa Konstantinus Suuri ja Hunnit ja Öölannin Eketorp kukoisti. Kansainvaellusten aikoihin vaikuttivat Buddha ja Konfutse ja tapahtui Länsi-Rooman häviö. Suomalaisella Merovingiajalla 600-800 jKr. alkoivat viikinkiretket ja muualla maailmalla vaikuttivat mm. Muhammed ja Kaarle Suuri.