Suomen kirjakielen perustajana pidetään Mikael Agricolaa (noin 1510-57). Hänen suomentamansa Uusi testamentti ilmestyi vuonna 1548. Agricolan käyttämä suomen kieli pohjautuu Turun seudun murteeseen; siinä on kuitenkin osoitettavissa myös muihin murteisiin kuuluvia piirteitä. Vuonna 1642 koko Raamattu saatiin käännetyksi suomen kielelle. Tämä Eskil Petraeuksen johtaman komitean aikaansaannos oli suomen kirjakielen kehityksen kannalta hyvin merkittävä. 1600- ja 1700-luvuilla kirjakieli sai vaikutteita etupäässä länsimurteista. 1800-luvulla alettiin voimakkaasti vaatia, että myös itämurteille olisi annettava mahdollisuus vaikuttaa kirjasuomeen. Vuosisadan alkupuoliskoa kutsutaan murteiden taisteluksi. Kiistely päättyi kompromissiin, mikä paljolti oli taitavan ja tasapuolisen Elias Lönnrotin ansiota. Suomen kielen katsotaan kehittyneen sivistyskieleksi vuoteen 1870 mennessä. Tästä vuodesta alkaa nykysuomen kausi, jonka aikana kirjakielemme kehitys varsinkin sanaston alalla on ollut ripeätä.
Näytteitä Suomen kielen ja kirjakielen kehityksestä :
Mikael Agricola (noin 1510-57): WAnha Sananlasko ombi, Ette, Itze cukin Makunda tauallansa elepi. Senteden, ette Häiden ia Auioskeskon [avioskeskuun eli avioskäskyyn = avioliittoon] meno ombi yxi Mailmainen säty, nin eipe meille Hengelisille ia Kirkon paluelioille, sihen tule miten säte ia asetta. Wan me sosioime siehen kungi maan tauan ielken, nin palio quin se onopi Jumalan Sanan ielkijn. Mutta ette Auioskeskun meno ombi yxi Jumalinen säty, seke Wanhas ette Wdes Testamentis wahuistettu, nin iocaitzen tulepi site cunnioitta, autta, caunista, sen edheste Jumalata rukoella, ja hyuesti toiuotta, yliste ia siugnata. Sille ette se ombi Jumalan Sanalla ia LupauxeIla kijnitetty, ia ei Inhimisilte ylesleutty eike aliettu, niriquin se heiu yxipolisus eleme Munkeisa ja Nunnisa. Sentedhen pite Auioskesku parempana pidettemen, quin se waiualinen yxipolisus eieme, ioca cuitengi caikein Lihalisin, sastaisin ia mailmalisin eleme onopi. Nin oppican sis noori Canssa teste auioskeskun wirgasta, ja Kihlauxen ia Häiden menosta, ninquin muistaki Jumalisista Sädhyista, cunnialisest aiattelman, puhuman ja kieuttemen, ia ei nin tyhmeste ia tylyste, heiden koirudhens ielkijn sijte nauru ia pilka tekemen, quin tehenasti on mwtomain seasa paha tapa ollut, ninquin se olis iocu turha iaritos, eli leicki asia, Auioxi tulla, eli Häite tekemen. (Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista, 1549; M. Rapolan mukaan.)
Raamatunsuomennos (1642): ALgusa loi Jumala Taiwan ja Maan. Ja Maa oli autia ja tyhjä, ja pimeys oli sywyden päällä. ja Jumalan Hengi lijckui weden päällä.
JA Jumala sanoi: tuloon walkeus, ja walkeus tuli. Ja Jumala näki walkeuden hywäxi. Nijn Jumala eroitti walkeuden pimeydestä, Ja cudzui walkeuden päiwäxi, ja pimeyden yöxi. Ja tuli ehtosta ja amusta, ensimäinen päiwä.
JA Jumala sanoi: tulcon walkeus wetten waihelle, eroittaman wesiä wesistä. ja Jumala teki wahwuden, ja eroitti weden cuin oli wahwuden alla, sijtä wedestä cuin oli wahwuden päällä. Ja tapahtui nijn. Ja Jumala cudzui wahwuden Taiwaxi. Ja tuli ehtosta ja amusta, toinen päiwä.
JA Jumala sanoi: coconducon wesi taiwan alla erinomaiseen paickaan, nijn että cuiwa näky, Ja tapahtui nijn. Ja Jumala cudzui cuiwan Maaxi, ja wetten cocouxen hän cudzui Merexi. Ja Jumala näki sen hywäxi,
Ja Jumala sanoi: wihottacon maa ja caswacon ruohon josa siemen on, ja hedelmäliset puut, että cukin laistans hedelmöidze, josa on oma siemen idze hänesäns maalla. Ja tapahtui nijn. Ja maa wihotti ja caewoi ruohon, josa siemen oli laistans, ja hedelmäliset puut, joiden siemen oli idze heisäns, cusakin laistans. Ja Jumala näki sen hywäxi. Ja tuli ehtosta ja amusta colmas päiwä. (1. Moos. 1:1-13.)
Almanakka (1765): Pieniä lapsia pitää tarcasti waroman tuulesta ja wilusta. sentähden
ei pidä capalota cohta päästettämän, cosca lapsi kehdosta ylösotetan, ja se wielä unen
jälken hiesä on. Ei myös pidä nijden canssa ackunan eli aukeimen owen tygö
mendämän, cusa kylmä ja weto heitä cohdata taita.
Minä tiedän esimerkin, että lapsi, joca syxyllä pandijn pellon pyörtänölle, josa äiti oli eloa
leickamasa, kylmästä tuulesta ja sijtä kylmästä hengestä, joca maasta ylös nouse, on
terveydensä puolesta nijn tullut wahingoitetuxi, että hän coco elinaicanansa on
luodencannettuna pidetty, ja ei mihingän ollut kelwollineri, mutta hänen wanhemillens
suurexi waiwaxi ja suruxi.
Jota wähembi yxi rumis on, sitä suurembi ääri on hänellä suurudensa wuoxi. Sentähden rupiapi kylmä pikemmin lapsihin, cuin täysicaswaneihin. Jonga tähden lapset jo tulewat jääkylmäxi käsistänsä, cosca ijällisimmi on wielä kyllä lämmindä huonesa. Tästä löytään, sen olewan pahoin tehdyn, että huonetta kylmembänä pitää, cuin lapset hywin kärsiä taitawat. (Muistutus Lasten holhomisesta; M. Rapolan mukaan.)
Suometar (ulkomaanuutisia 26.1.1847) :
Amerikassa kuuluu sodan wielä kestäwän Liitowaltain ja Mexicon wälillä. - Portugalissa on kauhioita melskeitä; Kuninkatar Maria da Gloria seuranensa on wälisti' woitolla, wälisti' taas ne, jotka eiwät tydy' Kuningattaren tahdon mukaiseen hallitukseen. Monta werenwuodatusta on jo ollut; mitä wielä tullee? - Irlandissa köyhää kansaa joukottain nälkää nääntynyt; usiassa paikka muillakin, erinomattain Skottlanissa, on myös sangen kallis aika. maalla on ollut hirmuisia tulwawesiä, jotka suuria wahinkoita owat tehneet.
-Juutin maalla on kuulunut wähäisiä riitoja ja sanainkampauksia hallituksen ja rahwaan wälillä. - Saksan maakunnissa kampailee uusi Kristillinen seurakunta hengellisillä sota aseilla Paawilaisten hapatuksia wastaan. - Helwetiasta kuullaan keskinäisiä kapinoita. _ Italiassa teke nykyinen Paawi työtä kaikella lailla parantaaksensa' ja wahwistaaksensa' horjuwaa waltakuntaansa'. - Unkerilaiset työskentelewät äitinkielensä' puolustamisessa. - Greekan maalla tuntuu wielä woimattomuutta, mutta onnellisemmat ajat näyttää siellä olewan tulossa.
Elias Lönnrot (1802-84):
Muutamissa maamme ala-alkeiskouluissa on jo tätäkin ennen täytynyt hätätilassa
opettaa suomenkielellä, kun lapset ensimmältä eivät ole sanaakaan ruotsia
ymmärtäneet; sama työ jo oikein sääntömukaisesti tulee Jyväskylän ylialkeiskoulussa
eteen. Mutta hyvälläki kielen taitajalla se usein oleskelee suomeksi opettamisessa
haittana, että muissa kielissä tavallisia kreikan tahi latinan kielestä johdetuita
oppisanoja on kovin vaikea ja hankala suomenkielelle sovittaa, niinkuin se jo siitäkin on
ymmärrettävä, että ylen harvat niitä käyttävät, vaan useammat - ja kaikki joilla on
vähänkään suomalaiset korvat - miettivät niiden sijasta jonkun toisen sanan kielemme
omista varoista.
On kyllä niitäki, jotka ajattelevat toisin, ja luulevat suomenkielelle ei tarvittavan omavaraisia oppisanoja miettiä ja hankkia, jota he siis vastustavat arvellen niiden yhteisten oppisanain joita muissaki sivistyneissä kielissä käytetään aikaa voittain suomeksiki mukautuvan, kuulukoot ensimmältä jos kuinka oudoilta ja kamaloilta. Päättävät muka sen vähän voiton, mikä omituiisista oppisanoista ehkä tulisi, ei
millään muotoa palkitsevan sitä vahinkoa, jonka ne saavuttaisivat sen kautta, että vaan
enemmin vierauttaisivat ja erottaisivat kielen muista sivistyneistä kielistä. Vaikea on -
sanovat he - jo ilmanki suomenkieli muukalaisille; omituisten oppisanain hanke
tekisi sen sitäki vaikeqrnmaksi ja pois säikäyttäisi jo ensi yrityksessään muukalaisen,
joka tahtoisi kieltä oppia. Kieli jäisi niin iän päivät oman onnensa nojassa kitumaan, ei
sivistyisi milloinkaan muiden europalaisten kielten rinnalle. Ylenkatse tavallisesti
tukehuttaa parahatki riennot eristymisessään, ja muuta kun naurua ja ylenkatsetta,
heidän luulonsa mukaan, kieli semmoisella ominaisuudella tuskin voittaisi. (Suomalaisia
kielenoppi-sanoja, 1858.)
Aleksis Kivi (1834-72):
Hyvä Veli! Kiitoksia paljon kaiken sen hyvyyden edestä, jonka minulle osoitit, ollessani
Helsingissä. Se oli tukela aika, mutta tukelemmaksi vielä ilman sinutta olis se minulle
tuntunut.
Minä menestyn taas hyvin täällä maalla. Matkaltani tänne en tunne vielä mitään rasituksia terveydelleni, ja minä toivon, että viimein kaikki käy hyvin. Itse kulku tänne oli hyvin hauska. Tie oli oivallinen, ilma kaunis ja luonto vielä täydellisesti kesäinen, ja kuvailukseni voima tuntui vilkkaammaksi kuin koskaan ennen. Tultuani viimein matkani päähän, otettiin minua vastaan ilolla, joka liikutti mieltäni. Sano paljon terveisiä Hirnille, Wetterhoffille ja Nisselle, joiden kanssa niin usein yhdessä iloisesti retkeilimme. Mitähän jos mainitsisit Hirnille, noin leikin tavalla, aikomuksestamme siihen suomalaiseen sanomaan, jota olemme, myös vielä enemmin leikin tavalla, keskenämme jutelleet. Hänestä, jos hän suostuisi siihen yritykseen ja siottuisi Helsinkiin, tulisi kenties meille oivallinen kumppani.
Sano myös monet terveiset Kerstille. Thöölöössä. Minä olen muistellut häntä usein, useimmin kuin luulinkaan lähteissäni kaupungista. Häntä muistelisi ihanuudella, kuin vaan taitaisi olla varmaa siitä, ettei joku niistä mehiläisistä, jotka parveilevat tämän kukkaisen ympärillä, pistelisi häntä piikillänsä. Mutta tämä on solmu, jota pelolla avasi, josko taitaisikin sen tehdä.
Nyt en tiedä muuta, vaan lähetän sinulle itselle parhaimmat terveiset! A. Kivi.
(Kiven E.A. Forssellille 23.8.1864 kirjoittama kirje.)
Juhani Aho (1861-1921):
Matti koetti puhua niin välinpitämättömästi kuin voi ...
- Rautatie vaan ... ovat nyt Lapinlahtelaisetkin rautatien pitäjäänsä saaneet .. kuuluvat sen niille sinne tehneen, kun olivat ruunulta pyytäneet, ett'eivät tarvitsisi hevosella ajaa mihinkään aikaan, ei kesällä eikä talvella ... En tiedä, liekö totta, niin puhuivat ...
Matti oli puhuessaan vetänyt piippunsa tukkeesen ja oli häneltä kesken puheensa tullut sopelle lähtö varpua hakemaan.
No, eikö siihen tarpeesen vältä vanhan luudan varpu? - Mitä sinä sanoit Lapinlahtelaisten tehneen?
- Ei ne ole ne mitään tehneet, mutta ruunu on tehnyt niille rautatien, jota myöten saavat mennä vaikka Helsinkiin eli Ameriikkaan.
- Minnekkä?
- Ameriikkaan
- Elä nyt valehtele, hyvä mies
Liisa seisautti rukkinsa ja katseli pyörän yli Mattia, niinkuin semmoista valehtelijaa, jonka puheissa ei ole alunkaan perää.
kohta sitä katsomaan .. on se siksi kumma katsottava, ja jos et sinä tahdo tulla yhteen
matkaan, niin ole tulematta ... ei sinua kovin kärtetäkkään ...
Frans Emil Sillanpää (1888-1964):
Vormiston Alma seisoo maantiellä ja katselee Ahrolan isännänkamarin ikkunaa kohti. Se on riittävän kaukana täältä, ei yhden hiljaisen ihmiskuvion seisahtaminen voi sinne asti mitään huomiota herättää. Korva kuulisi myös mahdollisen lähestyjän matkojen päähän, viivyttelijä voisi lähteä vinhasti liikkumaan, niin kuin todella olisi joitain asiatta palaamassa.
Odotus on aina pitkää ja varsinkin silloin, kun ei oikein tiedä mitä odottaa. Sillä vaikeata kai Alman oli kuvitella, että hänen odotettunsa siihen talviöiselle tielle saapuisi - mutta yhtä vaikeata oli myös ajatella siitä niine hyvineen lähtevänsä. Huomaamatta itsekään, mitä teki, oli Alma jo kulkenut pitkän matkan Ahrolan kotitietä maantieltä taloon päin.
Tulkoon joku ja ihmetelköön, ei minua sentään varkaana mahdettane pitää. Ja tuskinpa ketään tässä vastaan tuleekaan. Ei ole talosta lähtijää tähän aikaan, ei enää palaajaakaa, eIlei isäntä itse satu ... Ei ole enää täällä edes sitä Tiirikkaa - sinnehän se painui Taatilan turviin, Alma oli kyllä kuullut; se tapahtui jotenkin niihin aikoihin kuin se kaupunkimatkakin. Koko myöhempi syksy oli kuin hiljaista jännitystä, vaikkei isoja tapahtunutkaan. (Miehen tie, 1932.)
Hannu Salama (syntynyt 1936):
Harri oli ruvennut viihtymään yksin, kuljeskeli paljon pitkin rantoja, Pispalan rantoja, vaikka asuikin Tahmelassa, ajatteli, että oli mennyt monta vuotta Pispalaan ikävöinnissä ja se jatkui vieläkin. Hän oli kesän raksalla, kävi syksyllä Hiekussa, katseli järvelle, ajatteli, että lukisi saksan sijasta venäjää ja lähtisi Venäjälle opiskelemaan. Tytöistä hän ei Kristiinan jälkeen ollut välittänyt, ennenkuin iski Hämpiltä Kaijan, tiesi että sen kotona oltiin kommunisteja.
Kokonainen sorsaparvi rääkäisi lentoon, putosivat veteen kuin suuret hajalle heitetyt siemenet. Puussa krapisi orava, se oli pelottanut ne.
Sumussa ei näkynyt muuta kuin suuret puunlatvat, eikä mielikuva Reuharista ollut niin voimakas että olisi selvittänyt vastarannan tutuksi. Aution hiekan ja veden viivalla oli yksinäinen sorsa jonka kaula erottui vettä vasten, kaislojen latvat ruskehtivat, pihlajanmarjat punersivat, yksinäinen lokki kierteli rantaveden päällä kuvajaisineen joka häilähteli lentokorkeuden mukaan kuin kumilangassa. Hietikoilla oli vielä linnoituksen jäännökset, sadan metrin päässä lähellä verkkoaita, jonka pieltä köpitti hietikon poikki ukko uimahousut riippuen. Rannan muusta lintulaumasta erottui kaksi nokakkain seisovaa varista.
Hän ajatteli elämäänsä eteenpäin.
(Siinä näkijä missä tekijä, 1972.)
Kaari Utrio (syntynyt 1942) :
A.D. 800-1000
Sillä paikalla olivat lukemattomat sukupolvet asuneet.
Saari oli lähellä rantaa, kivenheiton päässä. Se oli matala paitsi eteläranta joka kohosi aalloista jyrkkänä kalliona. Maa laskeutui ajavana pohjoisrantaan. Kapea lahti pisti pohjoisesta saaren sisään, se oli suojainen mutta sen rannat olivat vesijättöä
eivätkä sopineet venevalkamaksi.
Järvi oli pyhä ja myös saari oli pyhä, sillä pohjoisrannalla, lahden itäpuolella kasvoi pihlajalehto, ja pihlajien alla lepäsi kalmisto. Koska saarella oli lähde ja manterelta vastapäätä hiekkapoukama, erinomainen venevalkama, se oli sopiva asuttavaksi. Ja koska siellä oli kalmisto ja pihlajat, sen asukkaat pitivät itseään parempana kuin muut.
Turvekattoiset majat olivat vanhoja jo silloin kun Sigurd Ring kävi Bråvallassa Harald Sotahammasta vastaan ia murskasi Göötanmaan mahdin. Silloin Valkean Kristuksen papit ja munkit harmaissa luostareissaan kirjoittivat Herran vuoden 812, ja silloin mittaamattoman matkan päässä saaren niajoista, Ranskan Picardiessa, astui Corbien benediktiiniluostariin haavemielinen nuori poika, Ansgar Jumalan valittu.
Miehet sauvoivat ruuhiaan Pyhäjärven kalaisissa rantakaislikoissa kun Ansgar saarnasi lunastuksen oppia risukirkkonsa edessä Mälarin Birkassa; svealaiset kuuntelivat ja tekivät ristinmerkkejä niin kuin jumalanmies neuvoi, ei siksi että olisivat välittäneet tästä naisten jumalasta vaan koska julminkin heistä ymmärsi, että tämä mies oli viisas: hänessä ei ollut pahuutta.
(Pirkkalan pyhät pihlajat, 1976)
Laila Hietamies (syntynyt 1938) :
Ote romaanin Myrskypilvet alusta :
"Sade on jatkunut kolme päivää, itse asiassa on satanut koko maaliskuun
ensimmäisen viikon ajan. Paroni Gustaf Mannerheim ei tunne halua lähteä ulos
jokapäiväiselle kävelylleen. Hän on herännyt aikaisin, saanut aamiaistarjottimen
huoneeseensa, mutta on tuskin maistanut munakokkelia ja pieniä makkaroita.
Teen hän juo ja murentaa sormin palan paahtoleipää. Hänen vatsaansa on koskenut
koko yön, aamuvarhaisella rouva Krantz on tuonut hänelle lääkettä. Sitten kipu on
poissa, ja hän ryhtyy pukeutumaan. juuri kun hän on ennättänyt solmia ruskean
solmukkeen kaulaansa, oveen koputetaan.
- Hyvää huomenta, herra paroni. Sallitteko, että aloitamme siivouksen nyt?
Saksalainen lettipäinen tyttö katsoo odottavasti. Paroni Mannerheim huokaa.
Onko teidän pakko tulla näin aikaisin? Kello on tuskin kahdeksan.
Mutta kun teitä ukkoja on Val Montissa kymmeniä ... ja jokaisen huone täytyy siivota.
Mannerheimin katse synkistyy.
-Nuori nainen! Muistakaa kuka minä olen. Minua ei ole kukaan koskaan sanonut
ukoksi!
Tyttö vain nauraa iloisesti, paroni Gustaf sieppaa tuohtuneena pöydältä nipun
papereita ja menee käytävään. Siivoojat aloittavat työnsä heti."
(Myrskypilvet, 1995)
Ote romaanin Satakielimetsä lopusta :
"Olen pyytänyt sisar Katharinalta pinkan valkoista paperia ja kynän. Minut on
nostettu istuma-asentoon, työskentelen kirjoitusalustaa hyväksi käyttäen.
Sängynpohjalla maatessani minulle selvisi, että minun on koottava kaikki
muistiinpanoni elämäni tarinaksi. Olen hyvä kirjoittamaan, nopea ... Kokoan
muistelmiksi kirjoitukseni lapsuudestani, nuoruudestani, ajoista jolloin olen ollut
onnellinen. Teen tätä kirjoitustyötä aamusta iltaan, aina kun kukaan ei ole tässä
huoneessa. Oikea käteni on kunnossa, vasen lepää lastoitettuna. Välillä katselen
valkoisten verhojen välistä lumisadetta, joka vain yltyy. On joulukuu 1916. Piirrän
ensimmäiset merkinnät:
Kotimme oli valkeaksi maalattu suuri kaksikerroksinen rakennus, joka jo alunperin oli rakennettu
maahoviksi. Kartanon takana, puiston toisella puolella avautui näkymä järvelle taikka järville,
niin kuin me aina sanoimme. Kartanoa ympäröivä puisto oli niin laaja, etten pikkutyttönä
jaksanut sitä yhden päivän aikana kiertää.
Puiston puut olivat vanhoja ja ryhmyisiä, kuin mitäkin peikkoja ja menninkäisiä, ainakin syksyisin,
kun kuljin Julian kanssa pieneen kappeliin, jonka äiti oli rakennuttanut kuolleitten omaistemme
muistoksi. Leveät hiekkakäytävät olivat viivasuoria, ja niiden väliin jäi pieniä tekojärviä ja jokia.
Siellä täällä oli huvimajoja, joihin teimme kesäaikaan piknik-retkiä - kannoimme ruuan ja juomat
valkoisissa koreissa. Minä rakastin puistoa, se oli minusta taloakin ihanampi, sillä olen aina
viihtynyt ulkoilmassa; lapsena uin, juoksin, hyppäsin narua ja pelasin kaikenlaisia pelejä, joita
veljeni Mihail keksi. Puistomme oli niin hyvin hoidettu, että kun Aleksanteri II vieraili ...
En tiennyt silloin että olin hänen tyttärensä. Nyt tiedän, mutta kaikki on myöhäistä.
Tai ei - ei mikään ole myöhäistä, kaikki on vasta alussa. Kaikki on selvitettävä, on
kirjoitettava pitkä kirje, kaikki rehellisesti, rehellisyys on nyt tärkeintä. On pyydettävä anteeksi hiljaisuutta, anottava ymmärrystä ja aikaa. Sitä meillä on, juuri niin paljon
kuin tarvitsemme."
(Satakielimetsä, 1996)