Aaro Hellaakoski

Aaro Antti Hellaakoski (Oulu 22.6.1893 - Helsinki 23.11.1952), runoilija, fil. toht. (geologi), 1950-luvun vaihteen huomattavin suomalaislyyrikko, modernismin tienavaaja. Hellaakoski toimi oppikoulun yliopettajana 1935-52 ja Helsingin yliopiston dosenttina 1930-45. Varhaiskokoelmissaan hän poikkesi aikansa nuoresta runoudesta lähinnä uhmakkuudessaan. Eettisen rigorismin runoudesta (Kailas ym.) hänet erottavat taisteluhalun lisäksi mm. rakkausrunous ja raikas luonnonlyriikka. Maalausharrastuksen kautta Hellaakoski oli tutustunut ekspressionismiin, kubistien ajatuksiin ja futuristiseen runouteen. Kokoelmassa Jääpeili (1928) hän kokeili »ultralaisen» kaupunkikuvaston lisäksi metriikan murtamista ja typografisia mahdollisuuksia. Tämän jälkeen hän keskittyi maantieteellis-geologisiin tutkimuksiin, kunnes sota-aika ja valittujen runojen suopea vastaanotto käynnistivät uuden luomisvaiheen, josta tuli hedelmällisin kausi. Tilinteko, luonnontunne ja rakkaus olivat edelleen keskeisiä, mutta minätunteen vastapainoksi mukaan tuli yleisinhimillisyys. Kireät sävyt vähenivät, ja vaihtelevien rytmien taitaja oli parhaimmillaan 1950-luvulla (Sarjoja, 1952). Muita runokokoelmia Nimettömiä lauluja (1918), Me kaksi (1920), Elegiasta oodiin (1921), Maininki ja vaahtopää (1924), Jääpeili (1928), Valitut runot (1940), Vartiossa (1943) Uusi runo (1943), Huojuvat keulat (1946), Hiljaisuus (1949), Sarjoja (1952) ja Huomenna seestyvää (1953); Valitut runot (1940), Runot (1961). Romaani Suljettujen ovien takana (1923), novellikokoelma Iloinen yllätys (1927), esseekokoelmia Kuuntelua (1950) ja Runon historiaa (1964), aforismikokoelma Lumipalloja (1955), tutkielmia TK. Sallinen (1921), Puulaan järviryhmän kehityshistoria (1928). Aleksis Kiven palkinto 1946.

Aaro Hellaakosken runo Haukka kokoelmasta Elegiasta oodiin (1921):

Haukka

On tilaa taivahalla.

On äärtä yllä, alla.

Tuul' viuhuu siivissäni mun

ja aurinko on mun.

Ei viha, ystävyys

mun luokseni voi kantaa,

ei talvi, kesä, syys

voi mitään mulle antaa;

mun on vain totuus ylhäinen,

jääkylmä, ikuinen.

Mun silmäni ei pettäneet

ma vaikka katsoin aurinkoon,

mun siipeni ei uupuneet

vaikk' yli vuorten noussut oon.

Mun kotini on avaruus,

mun määräni on jumaluus,

Kun uuvun kerran, putoan,

ma korkealta putoan.

Aaro Hellaakosken runo Niin pieniksi kokoelmasta Jääpieli (1928):

Niin pieniksi

Niin pieniksi kasvoimme

äskettäin

olit vaahteran lehdellä

vierelläin

niin väljästi mahduimme

sekunnin rakoon

kuin aika ois antaunut

onnemme jakoon

ei silmäni kanna
ilon laidasta laitaan

kuin pieniksi joskus

tulla taitaan!

Aaro Hellaakosken runo Maalari kokoelmasta Huomenna seestyvää (1953):

Maalari

Kokonaisen päivän elin

maisemaa,

janoavin silmin koskettelin

puita, kukkulaa,

illansuussa vasta kuvan tehden:

koivunlehden.