Monta Karjalaa - yksi heimo
Karjala on 1990-luvulla ollut runsaasti medioissa esillä. Karjala-asiantuntija Heikki Kirkinen on omilla artikkeleillaan tuonut Karjalaa tunnetuksi, sillä aina ei ole
kuitenkaan ollut täysin selvää, Karjalasta puhuttaessa, mistä Karjalasta puhutaan - entisestä Suomen Karjalasta, Kannaksesta, Laatokan Karjalasta, Vienan Karjalasta
vai Itä-Karjalasta. Selkeimmät alueet ovat Karjalan tasavalta, Tverin Karjala ja
Suomen Karjala. Karjalaiset ovat itämerensuomalainen heimo, joka on muotoutunut vuosituhansien kuluessa useista eri aineksista kuten muutkin heimomme. Karjalasta
on kilpailtu satoja vuosia. Ruotsin ja Venäjän sekä Suomen ja Neuvostoliiton välillä
on tehty kaikkiaan kaksitoista rauhansopimusta, joista yhdeksässä rajoja on
muutettu. Viimeksi talvisodassa Neuvostoliitto muutti väkivalloin rajaa, ja suurin osa Suomen karjalaisista joutui jättämään kotiseutunsa ja asettui eri puolille "Tynkä-Suomea". Nykyään karjalaiset elävät kolmessa valtiossa kuten Lähi-idän kurdit vaikkakaan eivät ahdistettuina kuten nämä.
Tverin Karjala
Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi sai Kannaksen ja Laatokan Karjalan, mutta
raskas verotus ja uskonnollinen sorto aiheuttivat joukkopakoa Venäjälle.
Pakolaiset saivat uusia asuinsijoja Moskovan länsipuolella autioituneesta
Tverin läänistä, jonne muodostui Suomen ja Venäjän Karjaloiden lisäksi
kolmas Karjala, Tverin Karjala. Kansalliselta kannalta karjalaisten tilanne on
nykyisin vaikeiri Tverin läänissä, jossa lähes kaikki karjalaiset elävät
maataloudesta. Karjalaiskyliin on tullut runsaasti slaavilaisia asukkaita
varsinkin neuvostovallan aikana, ja hallinto on lähes kokonaan venäläisten
käsissä. Lokakuun vallankumouksen (1917) jälkeen tverinkarjalaisten pyrkimykset omakielisen opetuksen ja julkaisutoiminnan kehittämiseksi tukahdutettiin Stalinin valtakaudella. Parissa Tverin karjalan kylässä tverin karjala on vielä kaikkien sukupolvien käytössä, mutta muualla väestö on venäläistymässä.
Tverinkarjalaisia oli 1897 noin 118 000 ja 1926 noin 141 000, mutta varsinkin toinen maailmansota nopeutti venäläistymistä. Vuoden 1959 väestönlaskennassa
karjalaisiksi ilmoittautui 59 000 henkeä, 1989 enää 23 000. Karjalaisilla ei ole
vieläkään omakielistä kansanopetusta eikä julkaisutoimintaa. Sitkeästi pieni vähemmistö on silti vaalinut karjalan kielen ja tapojen säilyttämistä kylissä,
jotka ovat eläneet osina suuria sovhooseja kasvattaen viljaa, heinää, perunaa ja pellavaa.
Venäjän uudistuspolitiikan ansiosta myös karjalaisuuden harrastus on elpymässä. Vuonna 1990 perustettiin Tverin karjalaisten kulttuuriseura, joka valmistelee
omakielistä lehteä. Petroskoissa opiskelleita ensimmäisiä karjalankielisiä opettajia odotetaan kotikyliin ja Suomesta toivotaan tukea. Itsehallinto tukisi tverinkarjalaisten omatoimisuuden elpymistä.
Karjalan tasavalta
Venäjän osuudeksi jäi Stolbovan rauhassä Itä-Karjala, joka jaettiin
1600-luvulla Aunuksen ja Arkangelin lääneihin. Aunuksen Karjalassa venäläisen väestön osuus kasvoi nopeammin kuin Vienan (Arkangelin) Karjalassa, jossa kalevalainen runoperinne saattoi rauhassa elää samoin kuin Suomen
Raja-Karjalassa ja Pohjois-Karjalassa. Venäläinen suuromistus ja maaorjuus
hidastivat Itä-Karjalan kehitystä . Aunuksen Karjala alkoi teollistua ensimmäisenä, etenkin kun Pietari Suuri perusti rautasulaton ja tykkitehtaan ympärille Petroskoin kaupungin vuonna 1703. Karjalaisten ikivanha laukkukauppa eri puolille
Suomea laajeni varsinkin Suomen autonomian ajalla, jolloin taloudellinen kehitys muutenkin voimistui.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Itä-Karjialan länsiosassa heräsi pyrkimys
liittyä Suomeen, mutta puna-armeija kukisti suomalaisten vapaaehtoisten tukeman yrityksen. Vuonna 1920 perustettiin Karjalan työkansan kommuuni, joka 1923
muutettiin Karjalan autonomiseksi neuvostotasavallaksi.
Maailmansotien välillä Itä-Karjalaan muutti propagandan houkuttelemina joukko suomalaisia, inkeriläisiä ja amerikansuomalaisia. Toisen maailmansodan jälkeen
sinne palasi kauas itään karkotettuja inkeriläisiä, jotka tilastoitiin suomalaisiksi.
Venäläistyminen nopeutui, sillä slaavilaisten siirtolaisten virta oli voimakkain, ja
karjalaisten osuus väestöstä väheneni. Heitä oli enimmillään 23 % väestöstä
vuonna 1939 (noin 109 000 henkeä). Vuonna 1959 karjalaisia oli 13 % (86 000)
ja 1989 enää 10 % (70 000) lähes 900 000 asukkaan tasavallassa. Tällöin siellä
asui myös noin 18 000 suomalaista (suuri 'osa inkeriläisiä) sekä noin 6000
vepsäläistä. Suomensukuisen väestön yhteinen osuus on noin 13 %. Karjalan tasavallan itäosa on lähes täysin slaavilaistunut.
Itä-Karjalan itsehallinto jäi stalinismin kaudella nimelliseksi, ja maa alkoi nopeasti venäläistyä varsinkin koulutuspolitiikan ja raskaan teollisuuden ansiosta.
Rakennettiin suuria vesivoimaloita, perustettiin metsä- ja sahalaitoksia,
Kontupohjaan syntyi suuri sellun ja paperin tuotantolaitos ja Petroskoihin Onegan traktoritehdas. Itämerestä Vienanmereen alettiin rakentamaan kanavaa 1933. Kaivoksista suurin on suomalaisten rakentama Kostamus, joka valmistui 1985.
Talvisodan jälkeen Karjalan autonominen tasavalta korotettiin
Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Siihen kuuluivat
myös Suomelta vallattu Laatokan Karjala sekä pääosa Kannasta, joka kuitenkin
1956 liitettiin Leningradin (Pietarin) alueeseen. Karjalan Neuvostotasavalta
lakkautettiin 1956, jolloin palautettiin autonominen tasavalta. Se jaettiin
16 piiriin eli rajoniin.
Neuvostoliiton hajotessa 1991 Karjalan autonominen tasavalta julistautui
suvereeniksi valtioksi ja otti nimen Karjalan tasavalta. Se pysyi kuitenkin osana
uutta Venäjän tasavaltaa.
Karjalankielinen opetus ja kirjallisuus tukahdutettiin Neuvosto-KaijaIassa jo
1930-luvulla, mutta tilalle kasvanut suomenkielinen kirjallisuus, teatteri ja lehdistö säilyivät. Olojen vapautuessa suomensukuisen vähemmistön kansallinen
herääminen on kuvastunut etenkin järjestötoiminnassa, kansankielisen kulttuurin harrastuksena ja opetuksen kehittämisenä. Vuonna 1998 perustettiin vepsäläisten kulttuuriseura ja 1989 Karjalan kulttuuriseura, joka muutti seuraavana vuonna
nimensä Karjalan Rahvahan Liitoksi ja alkoi julkaista lehteä Oma mua.
Valmisteilla on karjalan kielen elvyttäminen kirjakieleksi, mutta ongelmana on
Vienan ja Aunuksen karjalan erilaisuus ja näin ollen pyrkimys kahteen kirjakieleen. Suomenkielistä opetusta annetaan jo 40 koulussa ja karjalankielistä noin
kymmenessä. Yhteistyössä suomalaisten kanssa on käynnistetty kalevalaisten runokylien elvyttäminen Vuokkiniemen seudulla.
Karjalaisuuden uusi nousu ilmenee myös poliittisena kansanliikkeenä, jonka
piirissä on esitetty mielipiteitä jopa Suomen yhteyteen pyrkimyksestä. Venäläisten poliittinen valta on kuitenkin arvostellut tätä jyrkästi. Tärkeimpien karjalaispiirien itsehallinto voi olla mahdollista suotuisissa oloissa. Siirtyminen sosialismista markkinatalouteen edistyy hitaasti, sillä poliittinen valta on yhä vanhoillisten
käsissä ja väestöltä puuttuu kokemusta yrittämisestä. Suomi tukee
lähialueyhteistyötä etenkin koulutuksen ja yhteisyritysten muodossa.
Suomen Karjala
Itäisessä Suomessa eli Viipurin lääni ssä ja Pohjois-Karjalan maakunnassa Karjala kohosi kukoistukseen - ennen toista maailmansotaa, jolloin karjalaisen väestön
määrä ylitti puoli miljoonaa. Ilo huipentui Kalevalan satavuotisjuhliin Sortavalassa
1935. Toinen maailmansota katkaisi kehityksen ja karkotti heimon tuhat vuotisilta juuriltaan. Yli 400 000 karjalaista hajotettiin siirtolaisina eri puolille Suomea.
Suomelle jäivät Karjalan reuna-alueet, Pohjois- ja Etelä-Karjalan maakunnat.
Siirtoväki oli aluksi sijoitettuna suurimmalta osin Länsi-Suomeen, mistä se vähitellen alkoi hivuttautua yhä enemmän Itä-Suomea kohti Helsingin seudulle, Tampereen seudulle ja Lahteen on muodostunut huomattavia karjalaiskeskittymiä
Taloudellisesti karjalaisväestö on nyttemmin selvinnyt muun väestön tasolle ja karjalainen kulttuuri on alkanut elpyä, kun siirtolaisväestön ohella myös jäljelle
jääneet Karjalan maakunnat ovat alkaneet vahvistamaan juuriansa. Vaikka
heimorajat ovat alkaneet heikentyä, voidaan silti arvella maan väkiluvun
kasvaessa, että myös karjalaisen väestön määrä on noussut. 1990-luvun alussa siirtokarjalaisia arvellaan olevan vielä noin 185000, Pohjois-Karjalan
maakunnassa on asukkaita 176 000 ja Etelä-Karjalassa 141 000. Yhteensä
Suomen karjalaisiksi voidaan lukea lähes puoli miljoonaa henkeä.
Karjalaisten etujen ajajaksi perustettiin keväällä 1944 Karjalan Liitto, joka on
kehittynyt aineellisen edun turvaajasta laajaksi kulttuurijärjestöksi. Se on alkanut kampanjoida luovutetun Karjalan saamiseksi takaisin, mutta tämä ajatus on torjuttu virallisesti niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Vuonna perustettiin Karjalaisen
kulttuurin Edistämissäätiö tukemaan karjalaisväestön koulutusta, tutkimusta ja
muuta kulttuuritoimintaa. Monilla luovutetun Karjalan kunnilla on yhä omat pitäjänseuransa ja maakunnalliset järjestönsä.
Karjalaisen heimon ja kulttuurin jatkuvuus on Suomessakin ongelmallinen. Siirtokarjalainen kulttuuri säilyy vielä voimakkaana järjestö- ja harrastustoimintana,
mutta pitkän aikavälin kehitys edellyttäisi Suomessakin aluetta ja tiettyä
itsehallintoa, sillä keskitetty hallintojärjestel mä johtaa yleensä maakunnallisten
erityispiirteiden heikkenemiseen. Maakuntaliitot ovat tukeneet Pohjois- ja
Etelä-Karjialan kehitystä. Sitä vahvistivat myös Pohjois-Karjalan läänin
perustaminen 1960 sekä Joensuun yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun synty 1969 sekä etenkin nyt kun aluehallinto on siirtynyt vuoden 1997 syksystä lääneiltä maakuntaliitoille ja kunnille. Maakuntien yhteistyö Karjalan tasavallan kanssa voi tukea karjalaisen perinteen elpymistä myös vanhan Itä-Karjalan puolella.