Vahva virolainen vaikutus teki kulttuurin yleiskuvan itäbalttilaiseksi, mutta rautakauden kuluessa Ruotsin vaikutus kasvoi. Rautakauden lopulla Suomessa oli kaksi kulttuurillista pääaluetta: Länsisuomalainen kulttuurialue ja Itäsuomalainen kulttuurialue.
Hämäläiset kärsivät tappion sotaretkellä vatjalaisia ja novgorodilaisia vastaan. Ruotsin kruununtavoittelija Eerik (Pyhä) ja piispa Henrik (Pyhä) tekivät Ruotsista vuonna 1155 ns. ensimmäisen ristiretken Lounais-Suomeen, Satakuntaan ja Hämeeseen. Ruotsin vallan katsotaan Suomessa saaneen alkunsa tästä retkestä. Satakuntalainen talonpoika Lalli surmasi piispa Henrikin vuonna 1156. Vuonna 1171 tai 1172 suomalaiset kuvattiin paavi Aleksanteri III:n Gravis admodum -bullassa epävarmoiksi uusikkokristityiksi.
Vuonna 1186 Novgorodilaiset tekivät sotaretken Suomeen ja vuonna 1191 tanskalaiset kävivät meriretkellä Suomessa. Vuosina 1220-45 Tuomas oli Suomen piispana. Hän teki 1240 sotaretken Nevajoelle, mutta kärsi tappion Novgorodin Aleksanteri Nevskille.
Vuonna 1238 tai vuonna 1249 Birger jaarli teki ns. toisen ristiretken Suomeen ja Hämeeseen. Niitä aikoja Uudenmaan rannikon keskuksena oli luultavasti Porvoo. Vuonna 1277 kuningas Maunu antoi pirkkalaisille oikeuden lapinkäyntiin ja lappalaisten verottamiseen. Vuonna 1280 ruotsalainen Carolus Gustavi nimitettiin Suomen ensimmäiseksi käskynhaltijaksi. Vuonna 1284 kuningas Maunu antoi veljelleen Pentille Suomen herttuan arvon. Ensimmäinen kotimainen mies, Maunu I, oli Suomen piispana vuodet 1291-1308. Vuonna 1293 Ruotsin marski Tyrgils Knuutinpoika teki Suomen suuntaan ns. kolmannen ristiretken, valloitti Karjalan ja perusti Viipurin ja Viipurin linnan. Vuonna 1308 kuningas Birger luovutti veljilleen Eerikille ja Valdemarille kaikki Suomen linnat, Turun, Viipurin ja Hämeen linnat.
Ks. myös aihepiiri Suomen keskiaikaiset linnat
Esihistoriallinen aika päättyi länsisuomalaisella kulttuurialueella noin 1150 jKr. ja Itä-Suomessa esihistoria kesti vuoden 1300 vaiheille. Vuonna 1300 tehdyllä retkellä perustettiin Nevan rannalle Landskronan linna, jonka Novgorod kuitenkin onnistui tuhoamaan. Vuonna 1323 pitkäaikainen sotavaihe lopetettiin Pähkinäsaaren rauhaan, jolloin Ruotsi ja Novgorod jakoivat Karjalan . Tällöin sovittiin ja määritettiin ensikerran Ruotsin ja Novgorodin (sittemmin Venäjä) välinen raja, Suomen itäraja, joka laaditussa rauhankirjassa halkaisi Karjalan kannaksen. Ruotsiin kuuluivat savolaiset, hämäläiset, länsi-karjalaiset ja (varsinais)suomalaiset sekä Uusimaa ja Ahvenanmaa.
Suomesta käytettiin ensi kerran vuonna 1344 nimeä Österlandia (Itämaa). Musta surma saapuu Suomeen vuonna 1351 ja samana vuonna säädettiin maanlaki ja kaupunkilaki. Tiettävästi ensimmäinen Ruotsi-Suomen kansanedustajien kokous pidettiin 29.8.1359, jolloin kuningas Maunu Eerikinpoika kutsui koolle valtakunnankokoukseen.
Vuoden 1362 helmikuun 15.päivänä myönsi Håkon, Maunu Eerikinpojan poika ja kanssahallitsija Itämaalle oikeuden osallistua kuninkaanvaaliin. Vuonna 1374 Turun ja Uppsalan hiippakunnan, siis Suomen ja Ruotsin, rajaksi tuli Kaakamajoki.
Novgorodin kaupunki oli Novgorodin kauppiastasavallan keskus, joka pyrki laajentamaan valtaansa itään ja pohjoiseen, jossa se ajautui taisteluihin Ruotsin kanssa. Suuri kauppakeskus Novgorodista tuli vasta 1200-luvulla, vaikka se olikin ollut kauppapaikka jo 800-luvulta alkaen. Adam Oleriuksen matkakuvauksessa Novgorodista näkyy, kuinka Olhavanjoki laskee vasemmalle, oikealla on linna ja vasemmalla Pyhän Antoniuksen luostari sekä kuvan taustalla varsinainen kaupunki :
Ks. myös Karjala ja Karjalaiset sekä Suomen keskiaikaiset linnat