Vuoksen pohjoispuolisella alueella sekä Laatokan luoteis- ja pohjoisrannalla oli kiinteää asutusta jo esihistoriallisen ajan lopulla. Karjala pääsi läntisten vaikutteiden piiriin viikinkien ns. idäntietä tapahtuneen kaupan myötä. Viikinkiajan jälkeen Karjala joutui Novgorodin vaikutuspiiriin ja väestö teki verotus- ja saalistusretkiä sekä Länsi-Suomeen että pohjoisessa Perämeren rannoille, Lappiin ja Vienaan asti. Tällöin karjalaiset ja hämäläiset joutuivat keskenään vihollisuuksiin, miltä ajalta (maininta vuodelta 1143) on peräisin Karjalan Kirialand -nimitys.
Karjalaan tehdyn ns. kolmannen ristiretken tuloksena rakennettiin 1293 Viipurin linna kristinuskon ja Ruotsin vallan tukikohdaksi ja lännestä alkoi siirtyä väestöä Etelä-Karjalaan, joka katolilaistui. Vuonna 1323 solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa Karjala jaettiin kahtia. Novgorodin puolelle jääneessä Karjalan pääosassa tuli vallitsevaksi ortodoksinen uskonto, jota tuettiin 1300 -luvulla perustetuista Valamon ja Konevitsan luostareista. Lännessä asutus levisi pohjoisessa kauaksi yli rajan, ja uusi asutusta vastaava raja vahvistettiin Täyssinän rauhassa 1595. Koko se alue, jota historiallisella Karjalalla yleensä tarkoitetaan, tuli Ruotsin haltuun Stolbovan rauhassa 1617 ja vallatusta alueesta muodostettiin Käkisalmen lääni. 1700 -luvulla Etelä-Karjala joutui jälleen Venäjän haltuun ja Karjalan yhdistäminen tapahtui vasta 1812, jolloin Vanha-Suomi liitettiin muuhun Suomeen.
Ks. myös Suomen sodat , Karjalaiset , Monta Karjalaa ja Viipurin lääni