Lauri Pohjanpää (Helsinki 16.7.1889 - Helsinki 2.7.1962), vuoteen 1906 Nordqvist, runoilija, uskonnon lehtori, teol. toht. Pohjanpää tunnetaan ennen muuta faabelirunoilijana, tiivisrytmisten eläinrunojen tekijänä. Hänen laajaan runotuotantoonsa sisältyy lyyrisiä luonnontunnelmia, tiiviitä mieterunoja ja uskonnollista runoutta, mm. proosarunojen Mestari (1952). Suppeamuotoinen proosa liikkuu useimmiten kirjallisissa, elämänfilosofisissa ja koulumaailman aiheissa. Muistelmaromaanissa Kaksi sukupolvea (1960) esiintyvät mm. Siljo ja Manninen. Runoteoksia Mielialoja (1910), Uusi kevät (1917), Ristiritari (1920), Metsän satuja (1924), Graalin malja (1926), Kiurun tupa (1930), Kärsimys ja elämä (1936), Mustarastas (1941), Aamu ja ilta (1949), Meren kaupunki (1954) ja Jänis ja kilpikonna (1956), romaaneja Kesäyön laulu (1937) ja Päivä ja yö (1957). Valitut runot (1943), Kauneimmat runot (1958), Valikoima runoja (1958), Kaipuu ylitse ajan. Valitut runot 1910-1954 (1989). Aleksis Kiven palkinto 1957.
Lauri Pohjanpään veli hovioikeudenneuvos, sotaylituomari (1931-52) Arvi Pohjanpää (Helsinki 10.7.1887 - Helsinki 21.12.1959), julkaisi mm. novellikokoelmat Tuntureilta (1913) ja Revontulten alla (1916) sekä näytelmän Jumalan käskynhaltija (1937).
Lauri Pohjanpää runoja :
***
Lapsuuden maa
Ja se metsä oli maailman sinisin
ja vehrein se nurmikkorinne.
Ja usein vielä unissani vaellan
ma kauas, kauas sinne.
Ja siellä oli maailman kauneimmat
ne sinipunakukkaiset pellot.
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot
kuin siellä ne sinikellot.
Ja ma muistan ne koivut ritvaiset
siellä viheriäisessä haassa.
Ei missään niin valkeita koivuja kasva
kuin kaukana lapsuuden maassa.
Ja koivujen läpi ei milloinkaan
niin taivas loistele seessä.
Sen alla yhä unissani vaellan
ja mulla on silmät veessä.
Väsyneet kädet, 1930
***
Väsyneet kädet
Kädet paljon työtä tehneet,
mua lassa kantaneet,
kädet väsyneet, kädet rakkaat,
mun puolestaan rukoilleet.
Ne peitteellä hiljaisina
on suonin sinisin.
Ne viimeisen, viimeisen kerran
on käyneet ristihin.
Luen kyynelten lävitse teistä
ma kirjaa kohtalon.
Luen vaivoista, rakkaudesta,
mi kaikkensa antanut on.
Kädet ankarat ja lempeet,
ma huudan kuin pimeyteen:
te herätkää viimeisen kerran
vielä tekoonne viimeiseen!
Ma huudan autioon yöhön:
kädet siunatut, kohotkaa
ja viimeisen, viimeisen kerran
mua siunatkaa...
Väsyneet kädet, 1930
***
(Lauri Pohjanpään elämäntyö jakaantui koulun, kirkon ja kirjallisuuden kesken. Runoilija, joka
kirjoitti tuon rakastetun runon kahdesta vanhasta variksesta pellon aidalla, oli myös pappi ja
opettaja. Hänen elämäntyönsä oli mittava: runokokoelmaa, romaaneja, novelleja, miete- ja puhekokoelmia, henkilökuvauksia, esseitä, hartauskirjoja sekä oppikirjoja ja suomennoksia.
Pohjanpää on kirjoittanut hartaankauniita ja koskettavia runoja elämän ikuisista arvoista - äidin
käsistä kirjoitettu runo (Väsyneet kädet) on niistä rakastetuimpia. Pohjanpään huumori,
vaivihkaisen opettavaisen runosepon taito kukkii hänen eläinaiheisissa runoissaan, joita me
rakastamme sen vuoksi, että näemme niiden hahmoissa ihmisen - oman itsemme.)