Otto Manninen (Kangasniemi 13.8.1872 - Helsinki 6.4.1950), runoilija, suomentaja, fil. kand., professorin arvonimi (1925). Helsingin yliopiston Suomen kielen lehtori 1913-37. Eino Leinon ohella ja rinnalla Manninen on 1900-luvun vaihteen uusromantiikan runoilijoista ansiokkaimpia. Hänen lahjakkuutensa tuli jo varhain tunnetuksi, ja nuorena ylioppilaana hänet kutsuttiin Runebergin teosten suomennoshankkeeseen. Manninen onkin huomattavimpia suomentajia, joka käänsi mm. Homerosta, Sofoklesta, Molierea, Goethea, Heinea ja Ibseniä. Ensimmäiset runonsa Manninen julkisti Koitar-albumeissa V 1897 ja VI (1899). Ensimmäisen oman runokokoelmansa Säkeitä hän julkaisi 33-vuotiaana 1905. Säkeitä-kokoelman runot ovat hioutuneet mestarilliseen tiiviyteen. Tunnelmiltaan ne vaihtelevat vuosisadan lopun elämänväsymyksestä (Mennytpäivä) nietzscheläisen jylhiin balladeihin (Metsien mies) ja rakkaushaaveen palvonnan, pettymyksen tai syyllisyydentunteen runouteen. Säkeitä II kokoelma ilmestyi vuonna 1910. Manninen toi runouteen ennen kaikkea kielellisen kurinalaisuuden. Täsmällinen ilmaus kävi yli tavanomaisen syntaksin, mikä loi uutta kieltä, joka on koettu myös vaikeatajuisella mutta jonka arvostus on kasvanut vuosien kuluessa. Erilaisten mittojen käyttäjänä Manninen oli ylittämätön taituri. Ominta runoutta hänelle on melankolian sävyttämä kirkas hetki, jossa luonto ja ajatus yhtyvät tuokioksi. Toisin kuin esim. V.A. Koskenniemi Manninen käänsi selkänsä yhteiskunnan näkyville kärkipaikoille ja otti niihin ironista etäisyyttä. Kokoelmasta Virrantyven (1925) alkaen hän kirjoitti satiirisestikin aforismeissaan. Myöhäisessä kokoelmassa Matkamies (1938) Manninen luopui tiukan hillitystä näkökulmasta; se sisältää tilintekoa, elegistä muistelua, sarkastista suhtautumista vanhuuteen, elämän lupausten ja pettävien haaveiden leikkiä. Mannisen elinaikanaan julkaisemat neljä kokoelmaa muodostavat keskeisen osan suomalaista runoutta. Muita kokoelmia Säkeitä II (1910), Muistojen tie (valikoima jälkeenjääneitä runoja, 1951), Runot (1950). Manninen sai 1936 ensimmäisen Kiven palkinnon. Puoliso Anni Swan.
Otto Mannisen runo Pellavan kitkijä runokokoelmasta Koitar V (1897) :
Pellavan kitkijä
Muien paioiksi pellava kasvaa,
minä vaan sen kitken.
Muien iloiksi iloan,
mut itsekseni itken.
Katselen päivän laskua,
ja kaunis on pilven rusko.
Ennen minä uskoin, mitä minä uotin,
nyt en enää usko.
Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka
kullassa ruskotelkoot.
Toivot on turhia, vaikka ne kuinka
onnea uskotelkoot.
Otto Mannisen runo Kuutamo runokokoelmasta Säkeitä (1905) :
Kuutamo
Salainen helke hiipi,
salainen siukoi siipi
kautt' unten kammion.
Kotiinsa hiljaa, salaa
paennut haave palaa
kuin paiste kuutamon.
Sä, päälläs päärlykaavut,
taas luokse saavut, saavut,
sa saavuttamaton.
Avartuu ahdas seinä,
ja nuojuu nuori heinä
helyissä kuutamon.
Ja niin on olla outo,
kuin vievän virran souto
on vauhti valtimon.
Nään silmäs, kuulen kuiskeen,
sun tunnen huntus huiskeen,
unelma kuutamon.
Mit' armahinta anoo,
arinta aatos janoo
sydämen aution,
taas kiehtoo kirkkain ilvein.
vie sormin kuudanvilvein
pois otsan polttelon.
Otto Mannisen runo Hiljaisuus runokokoelmasta Virrantyven (1925) :
Hiljaisuus
Hiljaisuus minun himoni,
haikeus minun haluni,
ilta tumma tuttavani,
ystäväni yö sanaton;
jäivät mulle, muut kun jätti,
pelastivat, muut kun petti,
auttivat vesiajolta,
vaipumasta varjelivat,
loivat Luotosen merehen,
uivalle utuisen saaren;
siell' on teltta terhenestä,
nuotio sydänsysistä,
yksinäisen yömajaksi,
tuttavattoman tuvaksi,
pyhäksi pysähtyäni,
areksi asettuani,
elon tuiman tuokioksi,
vanhan päiväni varaksi:
sana siell' ei muilta saavu,
viesti multa muille vieri,
meri on saarta saartamassa,
syöverit syliämässä.