Jarkko Laine

Jarkko Laine (Turku 17.3.1947), kirjailija. Parnasson toimitussihteeri 1969-86 ja päätoimittaja vuodesta 1987, Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja vuodesta 1987. Runoilijana Laine on suggestiivinen sanataituri, joka tuli tunnetuksi 1960-luvun undergroundliikkeen mukana. Ensimmäisissä runokokoelmissa hän esiintyi sen kapinallisen ja kaupallistuneen sukupolven tulkkina, joka löysi amerikkalaisen beatrunouden maiseman. Runoissa heijastuvat "sivullisen ristiretkeilijän" tunnot, joista myöhemmin tavoittaa myös mustaa huumoria. Viidenpennin Hamlet (1976) on vakavammin ja hioutuneemmin henkilöhahmoja käyttävää runoutta. Läsnä ovat myös elämisen perustaa kyselevät tummat kuvat, 1980-luvulla mukaan liittyy luonto. Proosassa ironia näkyy romaanissa Vaikeita asentoja (1982), joka on pohjalle vajonneen kuusikymmenlukulaisen ylösnousemustarina. Muita teoksia romaanit Haamumaili (1968), Niin kulki Kolumbus (1969), Kuin ruumissaatto (1970), Vampyyri eli miten Wilhelm Kojac kuoli kovat kaulassa (1971), Nick Naantali itäisillä mailla (1974) ja Futari (1977), novellikokoelmat Saksalainen vävy (1988) ja Maailman yksinäisin mies (1992), runokokoelmat Muovinen Buddha (1967), Tulen ja jään sirkus,(1970), Niin se käy (1971), Nauta lentää (1973), Paratiisi (1978), Elämä on vuokrahuone (1980), Amerikan cowboy (1981), Villiintynyt puu (1984), Elokuvan jälkeen (1986), Traagisen runoilijan talo (1986), Oodi eiliselle sanomalehdelle (1989), Pyhä maanantai (1991) ja Iloisen neekerin katu (1992), näytelmä Virtasen Masa (1972). Valitut runot (1975), Runot 1967-1987 (1987).

Jarkko Laineen runoja :

***

Rakkauskertomus

Kuu, vanha hämysaavi

Ison Kärrääjän rattailla tuljuu

ja lientään loiskuttaa,

kuunkylvyssä maan rakastavaiset

puistossa istuvat, autossaan, pojalla

hot dog puoleksi syömättä, tyttö vaiti

etsii asemaa radiosta. Tuulilasin läpi

he katsovat kadun valoja, kaikki

sanat jo sanottu, joka paikasta he ovat

toisensa kajonneet, joka paikasta

ja sitten pojan tuli nälkä, kuu noruu

alas talojen kuvetta, puut sitä

siivilöivät, se hohtaa himmeästi

hopealta, mutta se on valhetta,

tyttö tietää sen, ja poika tietää,

he istuvat kuutamossa, lemmenparina,

takaisin etupenkille siirtyneinä,

poika syö suunsa tyhjäksi, tyttö sulkee

silmänsä, ja kun he suutelevat

maistuu sinappi ja ketsuppi,

on toukokuun ilta,

kuutamo, ja rakkaus, ikuinen.

Viidenpennin Hamlet, 1976

***

Hei, kuule, likka

Hei, kuule, likka, älä sure minun elämääni.

Minä olen sen lahjaksi saanut.

Näin poika laulaa viileässä aamussa,

laulaa, kulkee puolikengissä pellon poikki.

Valo on kalvas kuin lasiin unohtunut viina,

tupakasta nousee savu, taivaan harmaa ja sininen.

Hei, kuule, likka, älä sure minun elämääni.

Elämä on pelto, kohta olen maantiellä taas.

Minä lähden täältä pois, olen niin väsynyt.

Aamu on viileä, värisyttää, olen niin väsynyt.

Hei, kuule, likka, älä sure minun elämääni.

Itku kirkastaa silmät, maailma on kaunis taas.

Paradisi, 1978

***

Älä jätä minua

Älä jätä minua, nuku siinä vieressäni,

yksin minä eksyn enkä näe kuin yhden tien,

mutta sinun sulie'tuilla silmilläsi

asuu rauha, se on minulle valon valtakunta,

ja kun avaat silmäsi, näkyvät unesi.

Iloisen neekerin katu, 1992

***

Elämä, kun sitä maistelee,

se on komea ja kohtalokas,

pitkä tumma muukalainen joka nurkkapöydässä

särpii viskiään, nainen kukaties

harsohepenissään, nännit kuin elävä jää.

Elämä, jo sanana romanttinen,

kun sitä maistelee, Robin Hood, tammipuu,

synkkä kahleeton kuin iso joki,

lasiliekit ennen kuolemaa.

Elämä, valkoisempi palttinaa. Mutta myös tumma, vaarallinen.

Kun sitä maistelee.

Graniitinkappale jossa on kuin verisuonia,

musta liha ja yrtit.

Elämä, kun elät. Varovasti ja tasaten.

Kun sitä maistelee. Se on kukkurapäinen vesi.

Nauta lentää, 1974