Suomen rautakauden tutkimuksen tärkeimpänä lähteenä ovat vainajille annettua esineistöä runsaasti sisältävät kalmistot. Viikinkiajan alussa (noin 800-1050 jKr.) löydöt loppuivat kokonaan Etelä-Pohjanmaalta, jonka arvellaan autioituneen. Vaikka täydellistä autioitumista tuskin on tapahtunut, on alueen köyhtyminen ilmeistä. Muualla taas asutus voimistuu ja viikinkiajan löydöt kertovat suuresta vauraudesta. 1000-luvulla hopea lisääntyi ja korusto keveni. 1000-luvulla alettiin luopua polttohautauksesta kristinuskon levitessä.
Yli 200 vuoden ajan viikingit purjehtivat Euroopan rannikoiden kauhuna. Viikingit nousivat Itämereltä jokireittejä pitkin Venäjän sydämeen ja kulkivat sieltä Dnjepriä ja Volgaa myöten Konstantinopoliin ja islamilaiseen maailmaan. Eivät viikingit hurjasta maineestaan hulimatta olleet vain pelkkiä merirosvoja, vaan he olivat myös kauppiaita. Suomenlahti on paljonkäytetty Idäntie ja Laatokkaan etelästä laskeva Olhavanjoki toimi tärkeänä laivaväylänä sisämaahan. Olhavanjoen suulle nousi tukikohdaksi Aldeigjuborg (Staraja Ladoga) ja myöhemmin syntyi ylemmäksi Novgorod, josta kehittyi Koillis-Euroopan mahtavin kauppavalta. Viikinkiajan alkupuolella nämä alueet kuuluivat vielä suomensukuisille kansoille, mutta jo 1000-luvulla oli Laatokan kaakkoisrannikkokin slaavilaistunut.
Idässä liikkuneiden skandinaavien joukossa oli myös ahvenanmaalaisia ja mitä ilmeisimmin myös (varsinais)suomalaisia, jotka oli houkutellut mukaan saaliin toivo ja seikkailunhalu.