Paavo Rintala

Paavo Rintala (Viipuri 20.9.1930), kirjailija. Rintala on voimakkaasti historiatietoinen eetikko, jonka kulttuurikritiikin taustalla on tolstoilainen ajattelutapa. Uskonnollisen kirjallisuuden vaikutus periytyy lapsuuden pohjoisilta lestadiolaisseuduilta ja teologisista opinnoista. Esikoisromaani Kuolleiden evankeliumi (1954) kertoo Jeesuksen elämästä sivuhenkilöiden kautta ja siirtää myös nykypäivän tason raamatulliselle maaperälle. Raamatun tapahtumia Rintala muuntaa nykyaikaan esim. kronologiaa rikkovassa romaanissa Rikas ja köyhä (1955). Panteistiseksi kokemukseksi lähtökohta avartuu omakohtaisissa raporteissa Sukeltaja (1965) ja Keskusteluja lasten kanssa (1965). Moraalisen yhteiskuntakriitikon näkökulma tulee ilmi eri-ikäisten miesten kehitystä seuraavissa romaaneissa Lakko (1956), Pojat (1958) ja Pikkuvirkamiehen kuolema (1959). Rintalan ristivalotustekniikasta näkyvänä esimerkkinä on kohua herättänyt trilogia Mummoni ja Mannerheim (1960), Mummoni ja marsalkka (1961) ja Mummon ja marskin tarinat (1962; yhteisniteenä 1980). Se otettiin vastaan marskimyytin provokatorisena käsittelynä, mutta sen tärkein teema on kasvu ihmisyyteen. Dokumenttiaineiston pohjalta syntyi 1960-luvun lopulla neljä teosta, joissa Rintala kuvaa yksityisten sotilaiden tai siviilien kokemuksia. Sota näyttäytyy niissä demonisten voimien purkauksena, rakenteita hallitsevat sosiaalipsykologinen näkökulma ja klassisen kirjallisuuden tai musiikin tarjoama aines. Nämä teokset ovat vuoden 1944 kesäkuun läpimurtovaihetta kuvaava Sotilaiden äänet (1966) sekä Sodan ja rauhan äänet (1967), Leningradin kohtalosinfonia (1968) ja Napapiirin äänet (1969). Rintalan pääteoksena pidetään trilogiaa Nahkapeitturien linjalla I-II (1976, 1979) ja Valehtelijan muistelmat (1982), jossa kuljetaan sodasta rauhaan ja jossa kirjailija palaa maltilliseen eeppiseen kerrontaan. Toiminta rauhanliikkeessä (Suomen Rauhanpuolustajien puheenjohtajuus 1969-84) antoi Rintalalle näköalapaikan, jolta hän tilittää ristiriitaisia kokemuksiaan politiikasta ja tuntojaan ajasta. Tehtyään pesäeron rauhanpuolustajiin hän on päässyt kiinni uuteen, intensiiviseen luomiskauteen. Synteesejä kirjailijan maailmankatsomuksesta ja historian tietämyksestä ovat laajat, vuosisadasta toiseen sulavasti liikkuvat runolliset romaanit St. Petersburgin salakuljetus (1987), joka on myös entisen Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan kritiikki, 1500-luvulla eläneestä saksalaisesta taidemaalarista kertova Minä, Grunewald (1990), Sarmatian Orfeus (1991) ja Aika ja uni (1993; Runeberg-palkinto 1994), jossa omat muistot lomittuvat toisen maailmansodan tuhon kuviin. Muita romaaneja Jumala on kauneus (1959; taidemaalari Vilho Lammesta), Sissiluutnantti (1963), Paasikiven aika (1969), Kekkosen aika (1970), Viapori 1906 (1971), Paavalin matkat (1972), Romeo ja Julia häränvuonna (1974), Maatyömies ja kuu (1983), Porvari Punaisella torilla (1984), Eläinten rauhanliike (1984) ja Vänrikin muistot (1985), muita Palvelijat hevosen selässä (1964), Vietnamin kurjet (1970), Velkani Karjalalle (1982), Carossa ja Anna (kaksi kertomusta, 1986), näytelmiä Kunnianosoitus Johann Sebastian Bachille (1963), Se toinen Lili Marlen (1975), Dostojevskin galleriat (1981) ja Pitkä matka Veronaan (kolme näytelmää, 1990). Valitut teokset (1970).