Aleksis Kivi (Nurmijärvi 10.10.1834 - Tuusula 31.12.1872), oikeammin Alexis Stenvall, suomenkielisen kirjallisuuden varsinainen perustaja ja sen suurin nero. Kivi sai luku- ja kirjoitustaidon alkeet kodissaan ja pitäjän kiertokoulumestarilta Malakias Costianderilta. Vuonna 1846 hän muutti veljensä luo Helsinkiin lukemaan ruotsin kieltä ukko Granbergin koulussa Katajanokalla. Pääasiallisesti yksityisesti opiskellen, sairastellen ja puutteessa eläen, Kivi pääsi ylioppilaaksi syksyllä 1857. Hän kirjoittautui yliopistoon 1859 ja kuunteli luentoja mm. suomen kielestä ja kirjallisuudesta suorittamatta tenttejä. Sen sijaan hän luki ahkerasti maalmankirjallisuuden klassikoita. Julius Krohnin ansiosta hän sai avustusta kirjallisiin harrastuksiinsa, mutta vasta asetuttuaan 1863 "Suomen kirjallisuuden köyhimmän mesenaatin" Charlotta Lönnqvistin (1815-91) luo Siuntion Fanjunkarsiin hän pystyi täysin omistautumaan töilleen. Kivi joutui kahteen otteeseen (1870, 1871) Lapinlahden mielisairaalaan hoidettavaksi; parantumattomaksi todettuna hänet siirrettiin kunnan hoidokiksi Albert-veljen luo Tuusulaan, missä hän kuoli vuoden viimeisenä päivänä 1872. Aleksis Kiven syntymästä tuli 10.10.1984 kuluneeksi 150 vuotta. Kiven kuolemasta tuli kuluneeksi 125 vuotta 31.12.1997.
Kirjailijan luhistumisen aiheuttivat mm. taloudelliset huolet ja aikalaisten ymmärtämättömyys hänen tuotantoaan kohtaan. Kiven kirjallinen toiminta kesti vain muutaman vuoden, jolloin hän harvinaisen ilmaisuvoimaisena ja tyylikeinot hallitsevana taiteilijana loi oman, täysin persoonallisen ja ainutkertaisen proosa- ja runosanonnan. Kiihkeän luomisen vuosina syntyi 12 näytelmää, runokokoelma ja suurromaani.
Ensimmäinen julkisuuteen tullut Kiven teos oli murhenäytelmä Kullervo (1859), jonka pohjana on Kalevalan Kullervotarina. Näytelmä sai 1860 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon, mutta Kivi velvoitettiin kirjoittamaan se uudelleen. Uusittuna se ilmestyi 1864. Kiven runoja on julkaistu albumissa Mansikoita ja mustikoita II (1860), Kanervala (1866), kaksitoista runoa Kirjallisessa Kuukauslehdessä (1866) ja Kootut runot (1954).
Suomenkielisen huvinäytelmän perustan Kivi loi nerokkaana komediallaan Nummisuutarit (1864), joka sai ensimmäisen valtionpalkinnon 1865. Kuvassa Albert Edelfeltin piirroksesta tehty puukaiverrus (1876), joka esittää Nummisuutarien esitystä Suomalaisessa Teatterissa Helsingissä :
Nummisuutarin Esko on Suomen kirjallisuuden klassisia hahmoja, ja monet hänen repliikkinsä ovat muuttuneet sananparsiksi. Nummisuutarien teemaa, naima-aietta, Kivi käsittelee myös pikku näytelmässä Kihlaus (1866), joka on hänen kiinteimpiä suorituksiaan. Vuonna 1866 Kivi kirjoitti kolme muutakin näytelmää: Yö ja päivä, tragedian Karkurit ja tuolloin vielä julkaisematta jääneen riemukkaan sotilasfarssin Olviretki Schleusingenissa. Saman tuotteliaan vuoden tulosta oli vielä kaksi laajaa runosikermää, joista toinen ilmestyi runokokoelmana Kanervala, toinen Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Kesti pitkälle 1900-luvulle, ennen kuin Kiven lyriikan arvo tajuttiin.
Pääteos, romaani Seitsemän veljestä on aiheeltaan ja perusjuoneltaan epätavallinen. Päähenkilöinä ovat orvoksi jääneet veljekset, jotka yrittävät hoitaa kotitilaansa, mutta joutuvat konfikfiin kyläyhteisön kanssa, vuokraavat kotinsa ja muuttavat metsään, jossa rakentavat uudistalon. Kymmenen vuoden aikana he kypsyvät palaamaan järjestyneeseen yhteiskuntaan vastuuntuntoisina kansalaisina. Kivi käyttää paljon suoraa vuoropuhelua, joka tekee selittävät kommentit tarpeettomiksi. Suorien repliikkien avulla korostuu myös romaanin huumori, joka usein perustuu siihen, että lukija näkee sellaista mitä puhuja itse ei huomaa tai ymmärrä. Tapausten kulkua katkovat veljesten kertomat tarinat, jotka tuovat romaaniin milloin lyyristä, milloin myyttistä ainesta.
Valloittavimpia puolia Seitsemässä veljeksessä on sen ihmiskuvauksen rikkaus ja osuvuus. Jokainen veljeksistä on viimeistelty ja johdonmukainen luonnetutkielma; kullakin on omat, muista eroavat ominaisuutensa, puheensa ja reaktionsa. Tämä teos, jota Kivi kirjoitti lähes kymmenen vuotta, ilmestyi monien vastuksien ja viivytysten jälkeen 1870 neljänä vihkona, ja August Ahlqvistin murska-arvostelun pelästyttämä kustantaja julkaisi sen kirjana vasta 1873.
Muita teoksia murhenäytelmät Canzio (1868) ja Margareta (1870), näytelmä Lea (1868). Valitut teokset I-II (1877-78), Kootut teokset I-IV (1915-19; täydennettynä 1944-51). Kirjailijan elämäntyötä vaalii Aleksis Kiven Seura, perustettu 1941. Kiven päivä 10.10. on yleinen liputuspäivä (suomalaisen kirjallisuuden päivä).
Aleksis Kiven runo Suomenmaa (Valitut teokset II) :
Suomenmaa
Maa kunnasten ja laaksojen,
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees' kesäpäivien,
tuo loistees' pohjan tulien,
tää talven, suven ihana,
mi ompi soma maa?
Siell' tuhansissa järvissä
yön tähdet kimmeltää
ja kanteleitten pauhina
siell' kaikuu ympär kallioi
ja kultanummen hongat soi:
se ompi Suomenmaa.
En milloinkaan mä unohtas
sun lempeet' taivastas',
en tulta heljän aurinkos',
en kirkast' kuuta kuusistos"
en kaskiesi sauvua
päin pilviin nousevaa.
Oil monta näissä laaksoissa
tok' aikaa ankaraa,
kun yöseen halla hyyrteinen
vei vainiomme viljasen;
mut toivon aamu, toivon työ
taas poisti halla-yön.
Viel' monta näissä laaksoissa
on käynyt kauhua,
kun sota surman, kuolon toi
ja tanner miesten verta joi;
mut sankarien kunnian
sai Suomi loistavan.
Nyt ihanainen, kallis maa
on meidän ainiaan;
tuoss' aaltoileva peltomme,
tuoss' viherjäinen niittumme,
tuoss' metsiemme jylhä yö
ja meriemme vyö!
Tuon lehtimetsän kaikunaa
mi autuus kuullella,
kun valjetessa aamuisen
siell' pauhaa torvi paimenen,
tai koska laulain laaksossa
käy impi iltana!
Mi autuas helmas' nukkua,
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä iankaikkinen !
Aleksis Kiven runot Karhunpyynti ja Ikävyys runokokoelmasta Kanervala :
Karhunpyynti
Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
pyssyill' ja kirkkain' keihäill',
kahleissa seuraavat reijuvat koirat
silmillä leimuvilla,
kosk' aamun koi
otsalt' taivahan
pois viskaisee synkeän yön,
ja aurinko kiireensä nostaa.
Pohjoseen kulkevi ampujan retki
humisten hankikanteell ,
härmäiset hiukset hartioilla liehuu
vauhdissa vinkuvassa,
ja harjanteilt'
tuuli tuima käy
ja laaksoja siivilläns' lyö,
ja Metsola luminen pauhaa.
Kontion kaupungissa seisovat viimein
tunturin' korkealla,
sieltä jos katsahdat puolehen päivän,
allasi väikkyy mailma,
ja säteetön
pyörä auringon
käy reunalla taivaan ja maan;
ja sinertää kaukaiset metsät.
Kahleista päästetään reijuvat koirat
halunsa valtakuntaan,
mykkinä ampujat hiihtäen kulkee
Mielikin jylhäss' linnass"
ja kontion
korvat pystyyn käy,
ja hyyrteinen kuusisto soi
jo haukkunast' Killin ja Leijun.
Salojen kuningas, sammalet otsall',
karkaavi konnostansa,
tulta ja luotia laukee hänt' vastaan,
ei toki juoksuns' seiso,
mut hankehen
tahrat purppuran
hän jättävi ryskyväll' tiell',
pois kiitäen kuusien suojaan.
Koirat hän vainovi, kauas hän kiitää
ankaran kaaren tehden,
vastahan rientävät hiihtävät miehet
lakeall' tanterella;
ja, huohottain
lennoss' kiivahass'
ja korkean' kantaen pääns',
hän lähestyy, verinen sankar'.
Mutta nyt ampujan tulinen luoti
sankarin maahan kaataa,
nousee hän vieläkin, karkean päisin
kiljunall' kauhealla;
nyt isketään,
lumi luiskahtaa,
kun kontio, koirat ja mies
lyö painia tunturin harjall'.
Viimein tok' hämmentää taistelen tuiman
kumppanein kirkas keihäs,
kontio rinnassaan liehtovass', kuumass',
tuntevi raudan kylmän
ja kallistuu
kinosvuoteellens"
ja tummaksi katsanto käy,
mi tulta ja liekkiä iski.
Kaatuneen ympärill' seisovat miehet
riemuten tunturilla;
sieltä kun katsahdat puolehen päivän,
allasi väikkyy mailma,
ja säteetön
pyörä auringon
käy reunalla taivaan ja maan;
ja haamottaa kaukaiset metsät.
Saaliinens' kotia rientävät viimein
talvisen yösen loisteessa,
kosk' revontulien seppele säihkyy
taivahan otsall' pohjass',
ja kelmee kuu
hymyellen ain'
tuoll' korkean' aholla käy
ja paimentaa tähtien laumaa.
Ikävyys
Mi ikävyys,
mi hämäryys sieluni ympär'
kuin syksy-iltanen aution' maall'?
Turha vaiva täällä,
turha ompi taistelo
ja kaikkisuus mailman, turha!
En taivasta
mä tahdo, en yötä Gehennan,
enp ' enää' neitosta syliini suo.
Osani vaan olkoon:
tietämisen tuskast' pois,
kaikk' äänetön tyhjyys olkoon.
No, ystävät!
Teit' kerranpa viimeisen pyydän,
oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt':
Tuonen-tupa tehkäät
poijan tämän asunnoksi;
hän kätköhön mullan astuu.
Mun hautani
nyt kaivakaat halavain suojaan
ja peiton' mustan' se peittäkäät taas,
sitten ainiaksi
kartanostain poistukaat;
mä rauhassa maata tahdon.
Ja kumpua
ei haudallein kohotko koskaan,
vaan multa kedoksi kamartukoon,
ettei kenkään tiedä,
että lepokammioin
on halavan himmeän alla.
Aleksis Kiven runo Sydämeni laulu :
Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell’ on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.
SieIl' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vaimolla
Kaitsea Tuonelan karjaa.
Siell’ on lapsen lysti olla,
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen.
Onpa kullan lysti olla,
Kultakehdoss’ kellahdella,
KuuIlella kehräjälintuu.
Tuonen Viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma.